nealin
Tennispallon heittelijä
Posts: 93
|
Post by nealin on Jul 11, 2016 17:22:06 GMT 2
Olin muistaakseni 12-vuotias kun alettiin etsimään rotukoiraa. Äidin silloisina kriteereinä oli että koiran ei tulis olla liian kookas, eikä mitään kamalan vaikeasti hoidettavaa turkkia. Etsin rotuja innoissani jonkun aikaa ja ehdotin kaikenlaista, mutta äiti ei oikein lämmennyt millekkään. Kerran näin kauppareissulla tiibetinspanielin ja totesin äidille suunnilleen: "niin kaunis koira, voidaanko ottaa tuollainen?" ja vastaukseksi sain hymähdyksen. Mut tuo kaunis kullanruskea koira jäi mun mieleeni ja se ei sieltä pois tullut. Luin tipsujen luonteesta paljon ja etsin pentueita, siinä samalla sain äidin suostuteltua kun äiti tais huomata kuinka paljon ihastuin rotuun. Lopulta sitten meille piti tulla kennel-kodinvaihtaja tipsu, mutta se saikin kodin toisaalta. Äiti kysyi tältä kyseiseltä kasvattajalta että missä muualla olisi tipsupentueita, sieltä sitten saatiin vastauksena että soittakaa Ziestan kenneliin. Samantien soitto ja hetken päästä meille oli varattuna cremen värinen pikkuinen unelma, Nelli. Mikä tuuri kävikin että saatiin juuri tuohon kenneliin suositus, kasvattajaa en pois vaihtaisi. Nykyään äitikin on aivan tipsuihin hurahtanut. Nää on aivan ihania veitikoita ja oon oppinut arvostamaan tipsua juuri tuonlaisenaan, vaikka vuosia se veikin. Joskus vannoin kautta kiven ja kannon ettei mulle enää yhtäkään tipsua tuu, nyt en ois niinkään varma, soopeliunelma on vielä toteuttamatta. Mutta katsotaan, onneks on aikaa miettiä.
|
|
|
Post by krebs on Jul 11, 2016 18:16:36 GMT 2
Ensimmäisen oman koirani sain muksuna, mutta sen hankintaan en luonnollisesti päässyt vaikuttamaan. Koiranhankintaan lähdettiin melko klassisesta tilanteesta - lapsi mankui koiraa. Oltaisiin isäni kanssa haluttu rottweiler, mutta suuria koiria pelkäävä ei-koiraihminen, äiti, kertoi ettei muita vaihtoehtoja ole kuin cavalier kingcharlesinspanieli. Mistä lie rodun keksinyt? Tolkuton määrä rotuun tutustumista ja lopulta hyväksyin ehdotuksen, olihan niitäkin sentään mustaruskeita. Muutenkin ehkä lapsen ensimmäiseksi koiraksi "aavistuksen" parempi vaihtoehto. Tuttumme kasvatti cavaliereja ja laitoimme hänelle pentukyselyä alkuvuodesta 2007. Ei ollut pentuja heillä. Myöhemmin keväällä tutulta tuli viesti, että Naantaliin oli syntynyt pentueellinen pieniä cavaliervauvoja. Otimme kasvattajaan yhteyttä ja ajallaan pääsimme pentuja katsomaan. Yksi neljästä pennusta oli mustaruskea, mutta kasvattaja ei halunnut varata sitä meille, koska emme halunneet sijoituskoiraa. Viikot vierivät, ja kasvattajalta tuli viesti että musta pentu olisi vapaa. Sillä oli napatyrä, eikä se siis ollut sijoitusmatskua. Pari viikkoa myöhemmin haimme suloisen mustaruskean palleromme kotiin. Elämä oli ihanaa ja pentu oli suloinen. Kaikki sujui hyvin, kunnes koira alkoi oireilla kummallisesti puolen vuoden iässä. Muka-huolellisen rotuuntutustumisen jälkeen otimme enemmän selvää perinnöllisistä sairauksista - koirallamme oli syringomyeliaoireita. Judin ei pitänyt nähdä yksvuotispäiväänsä. Vuosien odottelun jälkeen se maailman rakkain koira olikin kuolemaan tuomittu jo pentuna. Perheen äiti oli kuitenkin liian tykästynyt koiraan päästääkseen irti siitä. Judista ei koskaan tullut harrastuskoiraa, vaikka se olikin pentuna huippupotentiaalinen mm. agilityssa ja nenähommissa. Olisi ollut liian riskialtista viedä kohtauksia saavaa koiraa esteille, joten Judista tuli sohvakoriste. Viisi vuotta myöhemmin sain luvan ottaa "oikean koiran". Halusin liioittelemattomalla rakenteella varustetun, vähintään 50 cm korkean koiran. Rottweileria en vielä cavalierkokemuksen perusteella uskaltanut harkitakaan. Koiran piti olla sellainen, jonka kanssa pääsisi tutustumaan erilaisiin harrastuksiin. Kisoihin sillä ei tarvinnut yltää, eikä sen muutenkaan tarvinnut moottoriltaan olla mikään työkoira. Kunhan sen kanssa vaan pystyisi harrastelemaan jotain ja käymään pyöräilemässä. Turkkirotua en halunnut, eikä vanhemmat huolineet uutta noutajaa. Dalmis kuulosti täydelliseltä valinnalta rotuyhdistyksen harrastesivun ja luonnekuvausten perusteella. Kävin tutustumassa koirayksilöihin ja pariin kasvattajaan ennen päätöksentekoa. Olin edelleen varma siitä, että haluan juuri dalmatialaisen. Vanhempien pehmittäminen ja epäluulojen karistaminen onnistui oikeanlaisen hoitokoiran hommaamalla. Lupa dalmikseen tuli, kunhan se olisi mustapilkkuinen. Tiesin jo, millaisia asioita koiranhankinnassa täytyy ottaa huomioon, ja onnekseni löysin läheiseltä kasvattajalta miellyttävän yhdistelmän. Kasvattajan muut yhdistelmät eivät ehkä olleet aivan makuni mukaisia, eikä kasvattajan ajatusmaailma oikein muutenkaan lähelläkään omaani. Se ei haitannut minua, halusin koiran enkä sielunkumppania ihmisestä. Valitsin pentulaatikosta itsevarman pennun, joka veljensä kanssa paineli pitkin suurta tonttia poiketen välillä merenrannassa ja metsässä. Veli oli vielä rasavillimpi, se antoi kaikille köniin. Ihastuin ensin siihen, mutta totesin että tässä toisessakin vekarassa riittäisi varmasti tekemistä. Sain mielestäni maailman parhaan dalmatiankoiran, mutta en oikeastaan sitä harrastuskoiraa vieläkään. Seuraava koira tuskin on täplikäs.
|
|
|
Post by myy94 on Jul 11, 2016 18:22:11 GMT 2
^Hahaa vihdoin säkin kirjotit tänne Tätä on odotettu.
|
|
|
Post by krebs on Jul 11, 2016 18:32:03 GMT 2
Oli kai kohtuullista kirjoittaa, nyt kun sain aikaiseksi luoda elukoille oman sivunkin.
|
|
neyca
Tennispallon heittelijä
Posts: 54
|
Post by neyca on Jul 12, 2016 15:28:16 GMT 2
Mulla on ollut nyt kolme koiraa, ja voisinhan minä niistä jokaisesta jonkunlaisen pätkän raapustaa. Ensimmäinen koirani oli saksanpaimenkoira, jonka sain 3-vuotiaana joululahjaksi. Olihan se enempi perheeni koira, mutta minulle se oli kuitenkin ostettu. Muistan yhä kun olohuoneen pöydän ääressä mietittiin nimiä, vanhempani ehdottivat vaikka ja mitä, mutta minä vain intin että Susi sen olla pitää. Eivät oikein lämmenneet mun nimiehdotukselle, mutta Susi siitä loppujenlopuksi kuitenkin tuli, kun minullehan se oli hankittu. Vanhempani tietty kouluttivat tämän kun itse olin liian nuori sellaiseen, mutta tiiviisti se oli kaikessa tekemisessä mukana. Mummolassa pihalla ollessamme se paimensi minua mummoni saksanpaimenkoiran kanssa, etten vain lähde pihasta liian kauas, ja usein nukuttiin vierekkäin. Susi oli minulle penskana se paras kaveri, sen kanssa tuli touhuttua niin paljon kaikenlaista. Luonne oli mitä mahtavin, ja vaikka Susia ei sen kummemmin koulutettukaan, irtipito ja luoksetulo pysyi myös minulla hanskassa ihan pienestä pitäen. Aamuisin ei tarvinnut kuin päästää koira ovesta pihalle ja sanoa "mene mettään", niin koira juoksi metsään tarpeilleen ja kohta kun kävi taas ovensuussa katsomassa niin toinen istui odottelemassa ulko-oven vieressä että joko sitä pääsisi sisälle. Kun Susi alkoi olemaan vanhempi, aloimme miettiä toista koiraa. Halusimme, että vanhempi koira opettaa pennun talon tavoille, ja olisi muutenkin seurana. Muistan, että katsoimme erästä riistanväristä sekarotuista pystykorvaa jonka kerkesin jo nimetä Bellaksi, mutta sattumusten kautta Bella ei meille koskaan tullutkaan. Kuitenkin vähän ajan päästä isäni sai puhelun toiselta puolelta suomea vanhalta ystävältään, että hänellä olisi sekarotuisia koiria pentueellinen, ja hänen pitäisi pian muuttaa työnsä perässä ruotsiin. Ei siinä kovinkaan kauaa mietitty, sieltä meille tuli Vicky, ainoa mustavalkoinen pentu muuten riistanvärisessä pentueessa. Olin silloin 12-vuotias ja onneni kukkuloilla. Vickyn kanssa me käytiinkin läpi koiranomistajuuden ylä- ja alamäet, ja tämä koira olikin juuri se, jonka tiesin jäättävän tassunjälkensä sydämeeni ikuisiksi ajoiksi. Vicky oli alusta asti minun koirani, minä sitä koulutin, ja minä sen kanssa kävin kaikenmaailman koiratapahtumissa ja jopa festareilla yövartijana. Kaikenlaista on koettu, ja vielä tänäpäivänäkin tuo itsepäinen otus on minusta maailman parhain koira, vaikka hermojani onkin koetellut paljon jo alusta asti. Omilleni muuttaessa Vicky ei kuitenkaan sopeutunut kerrostaloon, sillä haukkuherkkä vahtikoira oli hyvin vaikea ottaa mukaan. Pitkän harkinnan jälkeen Vicky jäikin äitilleni omakotitaloon metsien äärelle, jossa se nauttii olostaan paljon enemmän kuin kerrostalokoirana. Onhan tuollainen 30kg itälaika/karjalankarhukoira paljon enemmän omassa elementissään omakotitalossa. Kuitenkin, minulla oli miltei aina ollut koira, ja aloinkin pikkuhiljaa vuoden 2015 loppupuolella harkitsemaan ihan omaa koiraa ensimmäistä kertaa omaan asuntooni, ja mietittiin rotuja hyvin tarkkaan. Suomenlapinkoira oli hyvin vahvoilla, mutta turkinhoito mietitytti, ja halusin itselleni kuitenkin harrastuskoiran. Niimpä kerran menin möläyttämään tutulle pinserikasvattajalle että koirakuume olisi kova, jolloin hän sanoi että hänen koiransa odottaa juuri pentuja, ja antaisi mielellään yhden sijoitukseen. Olin nähnyt emän monesti ja jopa ulkoiluttanutkin sitä, ja tiesin luonteen erinomaiseksi. Vaikka pinseri ei koskaan pälkähtänyt mieleeni, sillä en tuolloin ollut rodusta kovin kiinnostunut, lupasin harkita asiaa. Ei aikaakaan, kun olimme jo päivittäin yhteyksissä ja päätimme että kyllä se koira sieltä minulle tulee. Kävin pentujen synnyttyä ja hieman kasvettua katsomassa pieniä vipeltäjiä, ja vaikka kasvattaja ei ollut vielä minulle tiettyä pentua täysin valinnut, eräs yksilö tuli kokoajan kiehnäämään ja nukkumaan syliini. Olin aivan ihastunut tähän tiettyyn tapaukseen, ja kasvattaja sanoikin pennulle "no kyllähän sinä taidat tulevan emäntäsi tunnistaa", ja niin se pieni pötkylä tulikin loppujenlopuksi meille. Jopas tulee paljon tekstiä kun innostuu kirjoittamaan..
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 12, 2016 15:33:04 GMT 2
Suomenlapinkoira oli hyvin vahvoilla, mutta turkinhoito mietitytti, ja halusin itselleni kuitenkin harrastuskoiran. OT mutta pakko kommentoida. Lapparin turkki ei vaadi mitään muuta paitsi harjausta karvanlähtöaikaan, plus se on ihan kelpo harrastuskoira PK-oikeuksilla varustettuna. Tai siis, enemmän lapparin miellän harrastuskoiraksi, kuin pinserin.
|
|
neyca
Tennispallon heittelijä
Posts: 54
|
Post by neyca on Jul 12, 2016 15:40:57 GMT 2
^ Joo lapparit ovat kyllä toimivia pakkauksia, lähinnä se karva vaan siinä vaiheessa tuli vastaan kun meillä on muutenkin täällä kissalauma joka pommittaa karvaa ihan kamalasti. Eihän sen turkin kanssa välttämättä muuta ongelmaa tulekaan paitsi jos sterkka, silloin se hormooniturkki saattaa olla aika kamalaa. Lapparin kohdalla oli myöskin se, etten halunnut ns. niin "lepsua" rotua, vaikka kyllähän nekin itsepäisiä osaavat olla. Enollani on nyt 15-vuotias suomenlappari ja aivan ihana tapaus onkin, mutta tahdoin ehkä enempi haastetta. Pinseri nyt tulikin itselleni vähän vahingossa, mutta en kadu valintaani, vaikka tuo onkin tollanen ad/hd ralliauto koko ajan.
|
|
|
Post by krebs on Jul 12, 2016 15:43:27 GMT 2
Onhan siinä turkissa aina oma vaivansa silloin kun sitä on paljon ja monessa kerroksessa.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 12, 2016 15:48:15 GMT 2
Nojoo jos sitä karvaa on paljon ja se on takkuuntuvaa sorttia niin sitten sitä saa harjailla enemmän. Ja onhan se toki pinseriin verrattuna vaativampi karvan osalta. Ehkä toi särähti mun korvaan sen takia, kun mulla on itellä turkkirotu jonka rinnalla lapparin turkki ei oo työlästä nähnykkään.
|
|
neyca
Tennispallon heittelijä
Posts: 54
|
Post by neyca on Jul 12, 2016 15:48:16 GMT 2
Vickyllähän on karvanlähtö miltei ympäri vuoden, syksyllä ja keväällä sitten sellaset isommat missä se karva lähtee ihan tukottain. Vaikka onkin itälaika/karjalankarhukoira, niin niitä villahousujakin saa ihan hyvän tovin selvitellä kun hamppuuntuvat irtokarvasta ihan hetkessä, vaikka päivittäin harjailisikin. Ei siinä äitillä asuessa ollut sinänsä ongelmaa, mutta pienessä kerrostaloasunnossa alkaa käymään aika paljon henkeen, välillä jo nää kissankarvatkin saavat mulle jotain hengenahdistuksia. Tuosta pinseristä kun lähtee vaan sellasta suoraa pientä karvaa, Vickyn karvoista ois saanu hetkessä kasattua vaikka uuden koiran. edit // Joo ymmärrän turkkirotujen omistavan närkästyksen, mutta mulle kun tuo turkinhoito ei oo mitenkään mielekästä puuhaa, toki se tulee tehtyä, mutta tykkäilen enempi näistä roduista joille riittää harjaus ja pesu silloin jos ovat likaisia.
|
|
|
Post by ppetra on Jul 12, 2016 23:27:49 GMT 2
Kun tietäisinkin mitä mun päässä liikkui silloin kun cairnterrierin valitsin seuraavaksi rodukseni. Ajatuksena oli kai hankkia suht helppo pieni koira. Oon jo useasti sanonutkin mutta en ollut silloin vielä varma riittääkö kiinnostus harrastuksiin. Tän vuoksi halusin sellasen mille riittäisi peruslenkkeily ja touhuaminen. Tohon kriteereihin olisi kyllä moni muukin rotu sopinut, ehkä vähän paremminkin.. Kuvittelin että sosiaalistamalla saisin terrieristä kaikkien kanssa toimeen tulevan, väärässä olin. Muuten tolla on kotioloissa luonne ihan kymppi. Niin ystävällinen ja kiltti, ihmisistä tykkäävä. Vaikka toiset koirat ajoittain aiheuttaa ongelmaa niin pääasia että ihmiset on tosijees. Agility sujuu meillä kivasti, toivon että tulevaisuudessakin päästään jatkamaan sitä. Muistan ala-asteella tehneeni esitelmän cairnterriereistä.. Mutta myönnän ettei oo kyllä mitään muistikuvaa siitä miksi oikein tähän päädyin. Pumin kuvittelin olleen turhan aktiivinen ja vaativa mulle tähän hetkeen, muutenhan se ykkösrotu on ollutkin. Edin myötä on harrastuksiin tullut taas intoa ja lenkkejäkin heitetään kunnolla että kyllä tässä taas yks pumpelo mukana menis. Suloonhan päädyttiin aikanaan aika riskialttiilla tavalla, nimittäin Apulan kautta bongattiin ilmoitus ja sitten vasta tutustuttiin rotuun. Äidillähän oli kriteerit; läheltä ja halpa. No halpa ei rotukoira tietenkään ollut, mutta ihan bingo valinta vaikka toi olis voinut päättyä niin huonosti. Mun oma ajatusmaailma oli siihen aikaan vaan se että kunhan nyt jonkun koiran saa. Onni onnettomuudessa.
|
|
|
Post by jjjjanics on Jul 24, 2016 21:35:28 GMT 2
Ensimmäisiä koiria sillon lapsuudessa oli periaatteella "pitää olla koira". Ulkokoiria olivat, millon mitäkin mettäpiskimixejä. Itse kasvettuani osasin hankkia enemmän tarpeisiin sopivaa koiraa, vaikka kriteerit "ulkokoira, iso, vetokoira" olivat aika laajat ja vähä mitä sattuuhan sieltä sitten tuli. Vaan oppia ikä kaikki, seuraavien koirien kanssa osaa enemmän. Vaikka tähän mennessä on ollut vain sekuleita, ei mikään poissulje puhdasta. Toistaiseksi tarpeet ja kriteerit täyttävät yksilöt ovat löytyneet monirotupentueista. Ehkä joskus joku puhdas, hamassa tulevaisuudessa ja mikä se rotu sitten lieneekään
|
|
|
Post by sairasmieli on Jul 24, 2016 22:22:45 GMT 2
Katsotaas. Valitettavasti on myönnettävä, etten muista millaisin perustein etsimme koiraa isäni kanssa, kun lupa koiraan oli myönnetty (isä siis vahvasti koiraihminen, mutta ennen vanhempien eroa ei koira tullut kuulonkaan. Ja isää alkoi kyrpimään oma pupuharrastukseni, joten päätti ettei yhtäkään saamarin pitkäkorvaa enää oteta, otetaan joku oikea elukka edes ). Enkä edes juurikaan muista millä perustein juuri Epeli valikoitui, se oli normaalin pennun tapaan eloisa, leikkisä ja ihastui vahvasti housujeni syömiseen neliviikkoisena. Ei paras ensikoiraksi, mutta hiton opettavainen koira, en päivääkään vaihtaisi pois. Ukkokulta. Ja no, toisestakin koirasta tuli puhe. Tahdoin koiran, joka olisi se ihkaoma, ja asuisi kanssani myös äidilläni, kun porukat tosiaan erosivat ja asuin puolet kuukaudesta mutsilla, puolet isällä. Toiseen koiraan ei lupaa myönnetty, annoin olla. Kävin maalis-huhtikuussa 2013 Epelin kanssa ystäväni luona, jonka narttu oli saanut pennut. Noista viisiviikkoisita termiiteistä pentueen ainoat kaksi narttua oli vapaana. Mutta enhän mä halunnut narttua, ikinä. Vaan niin kolme viikkoa vierailusta hain junalla tuon ruman ankanpoikasen Valkeakoskelle, josta on muodostunut sielunsiskoni. Parempaa koiraa ei saa. Tuo lörppäposki on täyttä kultaa sydämestään. Psykon tuloa "suunniteltiin", ei itse juuri tätä pentua, mutta kolmatta koiraa. En asunut enää porukoilla, kämppiksenä Darran kasvattajan kanssa. Olin hurahtanut valjakkourheiluun koko sydämelläni. Otin koe ajalle pari alaskanhusky narttua (eri aikaan), toinen ei osoittautunutkaan hyväksi niin valjakossa, kuin arjessakaan. Toinen oli aivan liian pehmeä koira omaan käteen ja silloiseen laumaan. Kaksi viikkoa kumpaakin katselin, mutta päätin palauttaa. Kolmannen piti soveltua valjakkourheiluun, mutta puhtaat huskyt eivät koskaan napanneet, eivät vieläkään. Eikä mennyt kauaakaan, kun luin netistä ilmoituksen Psykon pentueesta. Kuvassa oli valloittavia trikkinarttuja, vaikka urosta taas haikailin. Soittelin kasvattajan kanssa ja ilmeni, että molemmat urokset oli varattu. Päätin kuitenkin käydä seuraavana päivänä katsomassa pentuja. Aamulla lähtöä tehdessä kasvattaja soitti, että yksi uros vapautui. Ja näin taloon asteli itsevarma pörröpallo, Psyko. Ja sain mitä raivopäisimmän vetohullun, juuri sitä mitä etsin.
|
|
|
Post by syanid on Jul 25, 2016 15:40:06 GMT 2
Meidän koirat on tulleet ehkä liian kevyin perustein, mutta hetkeäkään en vaihtaisi. Kaksi ensimmäistä koiraa ovat kodinvaihtajia ja aikuisena tulleita. Kumpaakaan ei suuremmin harkittu. Ne vain sattui meille tulemaan tutun tutun kautta.
Kolmatta koiraa haaveilin. Rodullakaan ei juuri väliä ollut. Harrastamisesta en juurikaan ole kiinnostunut, mutta bikejoring kuulosti ihan mielenkiiintoiselta, kokeilun arvoiselta lajilta.
Vastaan tuli ilmoitus yakutianlaikan pennuista. Koskaan ikinä rodusta en ollut kuullukkaan. Lueskelin tietoa englanniksi. Luonne kuulosti hyvältä, ulkonäöllisesti yksi upeimpia ja harrastus mahdollisuutena vetolajit. Hiukan äitilleni vihjailin, josko meille kolmas koira tulisi. Äiti oli haaveillut chihuista, joten rotu oli hyvin kaukana siitä. Lupaa en saanut.
Yhtenä päivänä sain äitiltäni viestiä siitä kuinka oli soittanut kasvattajalle. Sain luvan kolmanteen koiraan tietyillä ehdoilla. Minun piti itse keskustella kasvattajan kanssa, maksaa koirasta puolet ja kouluttaa siitä kunnollinen koira.
|
|