|
Post by saippuakupla on Oct 9, 2016 11:21:26 GMT 2
Minä olen silti varovainen ennen kuin leimaan mitään rotua helpoksi. Edes paimenia. Ehkä niille on usein aika simppeliä opettaa jokin lähellä pysyminen ja ne oppivat nopeasti juttuja, mutta niin ne oppivat hyvän lisäksi pahassakin. Vaikka ois miten purkitettu niihin sitä työintoa ja miellyttämishalua, niin se ei oo kaikki siinä koirassa. Sen lisäksi tulee mahdollisesti viettejä, aika koviakin kun puhutaan työlinjan koirasta, joita ei puolestaan jossain seurakoirassa ois. Ne voi ilmetä niin voimakkaina, että kaikilta ei löydy työkaluja miten toimia niiden kanssa. Monella tutulla on autoja ynnä muita liikkuvia juttuja maanisesti tuijottavia ja jahtaavia bortsuja joilla menee se kyttääminen ihan kaiken ylitse kun se on itsessään jo niin palkitsevaa. Sitten löytyy todella kovasti teräviä koiria, reaktiivisia koiria, koiria joita ei vain päästetä metsään pinkomaan johonkin random laumaan jotta saadaan ihQ koiraystäväkuvia tai tulee ruumiita... Eräs pitkään sakemanneja harrastanut tuttu joskus jokin aika sitten lauman jatkoksi pienen seurakoiran. Hän sanoi heti että onpa hankalaa kun tämä on näin yksinkertainen, onpa hankalaa kun sitä ei kiinnosta olla lähellä jne ja että jos tämä olisi saksanpaimenkoira niin se osaisi varmasti jo sitä ja tätä ja tuota ja tämä ja tämä asia olisi helpompaa. Silti tiedän itse että miten paljon duunia se niiden paimentenkin kanssa on tehnyt vaikka hän jo melkein tietää niiden kaikki mahdolliset reaktiot etukäteen eikä ylläty mistään ja tietää heti miten toimia saadakseen aikaan jonkun toiminnon Y ja välttääkseen toiminnon X. Minä taas ajattelin siitäkin seurakoirasta että no eihän tuo nyt niin tolvanalta näytä, olenhan puljannut paljon myös esimerkiksi karjalankarhukoirien kanssa. Se vaikuttaa tosi paljon mistä vinkkelistä katsoo. Toisaalta... jos hänellä olisi vain ollut niitä seurakoiria, katsoisikohan hän minua ja miettisi että hyvähän tuon on, sillä on käyttökoira, on varmasti kaiken arkikäytöksen saanut puoli-ilmaiseksi? Ja kyllä työkoirankin omistaja voi ajatella seurakoirafifien omistajasta että onpas hänellä varmasti helppoa kun on vain tuommoisia tossukkakoiria, ei varmasti tarvitse koulia samalla tavalla kuin tätä minun hurjaa beegiäni jonka kanssa minulla on näitä jotain vireeseen tai viettitasoon liittyviä ongelmia ja niin edelleen. Sitten toisaalta minua vieroksuttaa nimenomaan jotkut hänen toisten koiriensa vietteihin kytköksissä olevat jutut ja mietin että olisipas tuo ja tuo ominaisuus jopa lähes ärsyttävä ja että mitenhän toimisin tuon ja tuon asian kanssa jotta saisin homman toimimaan ja että olisipa vaikeaa toimia tuolla tavalla omassa arjessani. Toisaalta joku sohvatyynyrotu jolle on saanut koputeltua sinne pääkoppaan sen että lähellä pysytään ja luokse tullaan ja muuta vastaavaa voi sitten olla siinä suhteessa helpompi jos ei ajatella mitään "työominaisuuksia". Sillä tuskin arkielämässä nousee yhtään minkäänlaisia oikeasti vahvoja viettejä jotka ohjailisivat sen toimintaa niin kovin voimakkaasti. Vaikeita juttuja! Mutta ei se paimen/käyttökoira tee autuaaksi niin että kaikki olisi ruusuilla tanssimista ja eteneminen ihan huisin nopeaa kaikessa mihin ikinä keksii ryhtyä. Enkä usko sitäkään että vaikka tuo cockeri olisi sellainen että ihan masokisti saa olla jos sitä jaksaa vaikka asiat ei sillä paimenteholla tulisikaan. En edes karhukoirien kohdalla vaikka niiden kanssa olikin veemäistä vääntää. Koiria on niin erilaisia, mutta päätä saa jystää seinään varmasti joka yksilön kanssa - mutta myös riemuita jostain osa-alueesta. Onneksi saa silti valkata itselleen passeleita elukoita. Jos on valinnut "huonosti", niin voihan koirassa ihan kaikki tuntua hankalalta. Silti joku ominaisuus voi harmittaa tai aiheuttaa päänvaivaa vaikka koira olisikin ihan passeli. Eihän sitä kouluttamisesta tai mistään muustakaan oppisi koskaan mitään jos ei välillä tulisi vastaan seinä joka pitää purkaa jotenkin muuten kuin noh. Omalla päällään paukuttamalla.
|
|
|
Post by saippuakupla on Oct 9, 2016 13:41:06 GMT 2
Ei tietenkään kenenkään tunteet oo koskaan vähemmän oikeessa kuin toisen tai väärin. Mietin lähinnä sitä että jos oikeasti tuntuu siltä, että oman koiran kanssa harrastamisessa on jotain joka tekee masokistiksi niin tuleeko se siitä että "koska muut menee niin nopeesti paimenien kanssa" vai siitä että se harrastaminen on jotenkin tympeää sen koiran kanssa vaivaivai..? Mitenhän mä tän kirjottaisin. Siis että tuntuuko se oikeasti hankalta, vai tuntuuko se hankalalta siksi että vertaa muihin. Jotenkin näin mun ajatus ehkä on kirjoitettuna. Toki saatat tarkottaa sitäkin että haasteet on kivoja, mutta kun ite aattelen ettei masokistilla tarkoteta ihan sitäkään. Näh, en saa tähän ihan sitä mitä ajattelen mutta ehkä jotenkin jotain punaista lankaa... En sanonu että roduissa ei oo eroja, taisin nimenomaan puhua siitä että on eroja ja myös siinä miten ihmiset ne erot näkee. En ite ainakaan hoksaa tekstissäni rotujen samalle viivalle vetämistä. Vihjaisin myös siihen, että minua joskus naurattaa ja tuntuu jopa tympeältä mitätöinniltä ja lyttäävältä kun saan kommenttia miten olen saanut aikaan jonkun asian X koirani rodun takia. Että "helppoahan se on sinulla tuon kanssa, tosi hyvä koira sulla"! Saatan hymyillä vastaukseksi vain kohteliaasti että niinniin, onhan tämä kiva koira kivalla moottorilla, mutta samalla mielessäni ajattelen niitä kymmeniä ja taas kymmeniä ellei satoja työtunteja, sitä miten monta viikonloppua olen puuduttanut persettäni luennoilla ja kuinka on syytänyt rahaa eri kouluttajille päästäkseen kehittymään ja miten intensiivisesti on pitänyt jaksaa oikeasti treenata jo ihan tässäkin vaiheessa, missä koirani ei vielä oikeastaan kuin ala olla nippanappa valmis tokon alokasluokkaan tahi BH-kokeeseen. Sitten toisaalta kun harrastin cavan kanssa ja meillä meni kaikki päin vttua niin oltiin että NO HYVINHÄN SE MENI ja taputeltiin päälaelle vaikka ei oltu edes tehty asioiden eteen oikeastaan mitään. Mutta koska rotu, ei minun edes oletettu tekevän. Yleensä ne huiput myös kuluttaa ihan älyttömiä aikoja siihen treenaamiseen ja tekemiseen, kehittymiseen. Toki ne haluaa koiratkin joiden ominaisuudet vastaa sitä mitä ne tarvitsee, koska sillä tasolla ei varmaan haluta kuluttaa "turhaa" aikaa siihen mitä joku toisenlainen koira tarvitsisi päästäkseen samantapaiseen tulokseen. Ei samanlaiseen vaan samantapaiseen siksi, että onhan roduilla jo fysiikassakin eroja. Nehän otetaan esimerkiksi tokossa huomioon, ei siitä tuu miinusta jos joku mastiffi menee samaan kokeeseen bortsun kanssa ja bortsu tekee jäätävän säpäkästi ja nopeasti jotkut liikkeet jotka mastiffi tekee sillä omalla maksiminopeudellaan ja halukkaasti. Tosin eipä kyllä tuu plussaakaan siitä että mastiffin omistaja on jaksanut nähdä niin paljon aikaa ja vaivaa joihinkin sellaisiin asioihin mihin bcn omistaja ei ole nähnyt. Tämmöstä ajatusvirtaa. Ja tuo mun cavalier-loppu tossa vikassa kappaleessa ei oo rinnastus Cilian cockeriin sitten vaikka cockerista puhuinkin tossa aikasemmassa viestissä.
|
|
|
Post by robi on Oct 9, 2016 15:11:46 GMT 2
Aloittaessani aiheen ajattelin lähinnä arkipuolen asioita, mutta hyvää keskustelua näkyy tulleen harrastusrintamaltakin. Saippis kiteytti kyllä aika hyvin mun ajatukset etenkin viettien ja "helppohan sulla on ton rotusella" mitätöinnin suhteen. Ei se tarkota, että jos jollakin on näyttävä ja oppivainen koira niin se ois helppo kouluttaa. Ei harrastaminen paimenella oo yhtään helpompaa, kun käsissä on koira joka on äärimmäisen dominoiva, äärimmäisen itsevarma, äärimmäisen saalisviettinen, äärimmäisen taistelutahtoinen, äärimmäisen rohkea, äärimmäisen reagoiva, siis kaikkia ominaisuuksia on annettu kauhalla eikä teelusikalla. Sitten jos rohkeus vaihdetaankin epävarmuuteen, niin saat taas uuden sopan aikaiseksi. Tämmöisen koiralla on ihan eri ongelmat, kuin "vaikean epäharrastuskoiran, jonka kanssa kaikki ei jaksa tapella". Se on vaan ihmisestä kiinni, että minkä asian/ominaisuuden kanssa haluaa hiuksiansa halkoa.
Tottakai paimen oppii kaiken äkkiä. Just sheippasin pennulle kapulan suuhun kolmessa päivässä enkä pidä sitä mitenkään outona. Mutta se ei ookkaan se asia missä kuvittelin paimenen olevan vaikea ja kyllä me päivittäin työstetään muun muassa tuon miellyttämishalua. Se on tietyissä tilanteissa niin miellyttämishaluinen, että se näyttää epäonnistuessaan suorastaan hakatulta. Äärimmäinen saalisvietti, paimenvietti ja taistelutahto taasen aiheuttaa satoja työtunteja luopumisen ja luoksetulon suhteen. Tuon pennun pään sisällä tapahtuu sekunnissa ihan hirvittävä määrä asioita, ja menee varmasti kuukausia ellei vuosia ennen kuin osaan ajaa sitä.
Ei mun mielestä rotuominaisuuksista tarvi tehdä mitään taistelua siitä kenellä on vaikein koira ja keneltä vaaditaan eniten hulluutta työskennellä tietynlaisen koiran kanssa. Jokainen on sen oman tiensä valinnut ja toivottavasti pääsee sen loppuun ilman koiran tai omien taitojen syyttelyä.
|
|
|
Post by melsu on Oct 9, 2016 15:57:21 GMT 2
Pakko itsekin ottaa osaa tähän keskusteluun - vaikka sitten näin ei niin tyypillisen harrastusrotuisen edustajana. Ainakin itse mielessäni jaan tietyt rodut niihin joissa on aivan selkeää potentiaalia lähes lajiin kuin lajiin ja sitten koiriin, joilla ei varsinaisesti sellaista työmoottoria ole. Ekaan ryhmään nyt laittaisin ainakin suurimman osan pk-oikeuksien omaavista roduista ja loput voikin sitten olla varsin sekalaista sakkia. Olennainen juttu tässä aiheessa on minusta ainakin se, että jokainen koira on todellakin erilainen ja niin myös se ohjaaja/koiran kouluttaja. On niitä yksilöitä, joiden kanssa täytyy oppia säätelemään enemmän virettä ja pitämään se optimaalisen alhaalla ettei kuppi mene nurin ja ihan yhtä lailla siinä on varmasti oma työnsä kuin peruskoiran kiinnostuksen ylläpitämisessä. Vanhetessa viisastuu ja mitä enemmän erilaisia koirakkoja näen, sitä enemmän oon ymmärtänyt sen ettei se elo ole aina niin tasaisen mukavaa ja loistokkaiden tulosten keräämistä vaikka just niiden bordercollieiden omistajillakaan. Paimenista löytyy huippuja koiria, mutta itseä ei erityisesti viehätä (vielä toistaiseksi) se tapa jolla äärimmäinen käyttökoira työskentelee. Joskus juniorina katselin eräissä tokokisoissa suu auki kuinka yksi bc suoritti luokkaansa ja pidin sitä täydellisyytenä. Tosiasiassa jokainen säätelee sen täydellisyyden itse eikä joka koiralta tosiaan voi eikä kuulu odottaa sellaista samanlaista kiihkeyttä. Jos mietin omaa tilannetta ja Hallaa niin koen oikeasti tosi mielenkiintoiseksi sen, miten hyviä ominaisuuksia tuollaisessa "pikkukoirassa" voi olla. Sille on ollut helppo opettaa nouto koska se on aina kanniskellut mielellään kaikkea, seurata se osaa innokkaasti ja kyllä siitä löytyy miellyttämishalua ainakin omaan makuun kiitettävästi. Ongelmia aiheuttaa sen vilkkaus ja lievät keskittymisongelmat kun häiriö kasvaa, mutta näitä työstetään ja se alkaa toivottavasti pikku hiljaa näkyä. Eikä se ole aina erityisen varma suorittaja mitä varmasti jokin helpohkoksi miellettävä rotu saattaa olla. Olisiko noissa hetkissä sitten sitä miellyttämishalun puutetta, mene ja tiedä. Jos robin pennulla tapahtuu sekunneissa tuhat ja yksi asiaa pään sisällä niin mun kääpiösnautserilla on hetkiä jolloin siellä ei tapahdu mitään. Näin niin kuin leikkimielisesti ilmaistuna, yhtään en halua omaa koiraa siitä huolimatta vähätellä vaikka välillä ottaakin päähän. Ainakin mulle ja mun elämäntilanteeseen sekä resursseihin nähden kääpiösnautseri ja nimenomaan Halla on just eikä melkein hyvä valinta. Välillä turhauttaa, kun toivoisi ettei tietyt asiat aiheuttaisi ongelmia ja turhauttaa siksikin, kun tuntuu ettei etene tavoitteiden saavuttamisessa. Silloin ei auta muu kuin vain treenata lisää ja miettiä enemmän mikä parantaisi kehittymistä. Eli tehdä ihan niitä samoja asioita kuin jokainen harrastuskoiran omistaja. Ehkä eri mittakaavassa, mutta kuitenkin. En tiedä miksi, mutta jotenkin just sellainen truu paimen, joka rrrakastaa työskennellä sulle ja on muutenkin niin viimeisen päälle viritetty tuntuis toisaalta tosi raskaalta omistaa. "Tietyissä tilanteissa niin miellyttämisenhaluinen koira joka näyttää epäonnistuessaan suorastaan hakatulta" ei vaan jotenkin kuulosta omaan makuuni erityisen kivalta... Ei siis todellakaan pahalla, mutta kuten yllä jo sanottu pariinkin otteeseen, jokaiselle jotakin. Kai mä koen turvallisemmaksi hakata päätä seinään omani ajoittaisen itsepäisyyden kanssa kuin sitten vähän isompien juttujen.
|
|
|
Post by krebs on Oct 9, 2016 16:11:23 GMT 2
Musta ei ois tollasen ääripaimenen ohjaajaksi atm, tiedän sen. Mun kehonkielessä on varmasti niin paljon kaikkea pielessä, että noin voimakkaasti pienintäkin elettä lukevan koiran kanssa tulis varmasti ongelmia ennemmin tai myöhemmin. Tuskin edes itse ymmärtäisin miksi. Joku äärimmilleen viritetty belgikin voi pahimmillaan olla se kaikkeen välittömästi ei-toivotulla tavalla reagoiva, hemmetin terävä ja tulinen tappokone, joka ei toimiakseen omistajan tukea kysele. Siinä mielessä työpaimen ei ole mikään autuaaksi tekevä kortti. Toi semivietitön lapasseuris on aina ollut kohtuullisen ongelmaton sellaisissa arkijutuissa, joissa ei yleensä peruspulliainen osaa villeimmissä unissakaan nähdä niitä ongelmia joita vietit ja moottori koirassa saattavat aiheuttaa. Ei ne ominaisuudet tosiaan aina helpota elämää. Et jos ne ongelmat nyt ei vapaanapidossa näy, niin todennäköisesti jossain muualla sitten. Mut ohjaajia on tosiaan niin erilaisia, ettei kaikille mitenkään voi sopia samanlainen koira, eikä siten kaikki ominaisuudet ole tietenkään kaikkien mieleen. Mä vertaan etenemistä muihin koirakoihin. Ei meidän treeniryhmässä mitään superpaimenia ole, mutta kyllä toi oikukas dalmis on ehdottomasti hitain, hankalin ja tahmasin treenattava koko porukassa. Siinä missä suurimmalle osalle tepsii se kaikkein yleisin tai vähintäänkin se toinen vaihtoehto, niin dallun kanssa kokeillaan kerta toisensa jälkeen erilaisia lähestymistapoja asioihin, eikä edistyminen siksikään päätä huimaa. Johtuu varmaan mun ihmistyypistä, mutta mulla alkaa kärsivällisyys rakoilla kun koiran kanssa treenataan kapulaa toista viikkoa eikä vielä olla siinä vaiheessa, että se tarjoaisi sen ottamista suuhun edes kädestä. Tai kun takapäänkäyttöharjoitukset menevät siihen, että kaikenlaiset alustat ovat koiralle ylitsepääsemättömiä. Mä haluaisin harrastaa koiran kanssa niin, että se ois molemmille mielekästä ja siinä edistyttäisiin vähän eri tahdilla. Joku nauttii siitä kun saa käyttää päätään ja pohtia miljoonia erilaisia tapoja opettaa perusteita koiralle, mutta mua ei enää kiinnosta vääntää rautalangasta koiralle yhtään mitään. Kun ihan oikeasti jopa tokon alokasluokka tuottaa helvetisti päänvaivaa peruskoulutetun nelivuotiaan kanssa. Mut jooh, tän kanssa on varmaan ollu pohjienkin tekemisessä sanomista ja onhan tätä muutenkin kummasteltu todella erikoiseksi rotunsa edustajaksi. Mua kiinnostaa hirveesti seuraavan koiran kanssa kaikki vietit ja viretilat ja niiden kanssa kaikki hiusten halkominen ja kikkailu, tossa kun ei oikeen sellasta draivia oo kaivamallakaan. Mä uskon että mun käteen sopii paremmin sellanen peruspalvelukoira, jolta löytyy moottoria mutta joka ei kuitenkaan oo mikään SM-tason tappiin viritetty viettipommi. En kaipaa toista ääripäätä, vaikka tää hajuton ja mauton dallu onkin imho hemmetin tylsä treenikaveri.
|
|
|
Post by hukassa on Oct 9, 2016 18:18:34 GMT 2
Saippuakuplalla ja krebsillä oli paljon hyviä ajatuksia ja oon aika paljolti samoilla linjoilla.
Voin ihan vaikka aloittaa toteamalla, että jos en haluaisi harrastaa kuutta kertaa viikossa neljää eri lajia niin miulla ei olis kelpieitä tai muuta aktiivista paimenta. Ne ovat kotona ihan unelmakoiria treenien ja lenkkien jälkeen. Kumpikin nukkuu jossain puolella taloa eikä vaivaudu silmiään avaamaan, vaikka ympärillä tehtäisiin mitä. Hyvänä esimerkkinä Riski ei meinannut eilen väistää millään kun rupesin imuroimaan treeneistä tultua: ensin se makasi johdon päällä vaikka vetelin sitä joka suuntaan ja lopulta kun pääsin imuroimaan sen makuupaikkaa niin piti se käskyttää pois. Mutta kyllä huomaa heti, jos on jääneet treenit tai muut tekemiset vähän vähemmälle vaikkeivat kuitenkaan "hypi seinille". Lelukori tyhjentyy iltaisella varsin tiheään, ihmisten perässä pitää kävellä paikasta toiseen, hihnakäytös on sieltä ja syvältä, kokoajan on joka paikkaan kiirekiirekiire ja karvoja täytyy nostella jokaisen vastaantulevan koiran kohdalla.
Treeneissä vire nousee tappiin pelkästä hihnan lukon avautumisesta ja seuraavaksi keskustellaan kuuluuko se "piiip", "öömmmmööm" "äärrrr" tai "hau" liikkeen alussa. Tai malttaako keskittyä kuuntelemaan seuraavaa käskyä. Agilityssä pitää vähän pysyä kartalla ollaanko vielä turvallisilla alueilla vireen kanssa. Lampailla pitää olla nopeampi kuin intensiivisesti paimentava koira joka ei edes silmiään räpäytä ja aistii jokaisen siirron. Harrastuksissa ne ovatkin edellämä mainituista syystä ja koulutettavuutensa puolesta ihan omalla levelillään. Eriasioihin pitää kiinnittää huomiota, mutta töitä pitää kyllä tehdä ja paljon. Ilmaiseksi ei saa mitään.
Myös nuo edellä mainitut ominaisuudet tuottaa pientä ajateltavaa arkielämässä. Koira reagoi kaikkeen vähän turhankin nopeasti ja varsinkin nuoren koiran kanssa pitäisi olla aina askeleen edellä. Saalisvietti ei helpota kun nenän edestä lähtee pinkomaan rusakko. Yllättävän pitkälle elastinen paimen kestää sen perässä ja pahimmillaan on tarjolla pupupaistia. Autoja on myös kiva ihan vaan tuijottaa, vaikkei pääsisi jahtaamaan niin se tuijotuskin palkitsee. Koulutuskysymyksiähän nämäkin ovat, mutta vietissään olevaan koiraan ei ole välttämättä kovin helppoa päästä käsiksi.
Vaikka en mielläkkään paimenia/muita vietikkäitä tapauksia mitenkään erityisen hankaliksi tai mitään ydinfyysistä osaamista ihmiseltä vaativiksi koiriksi, niin on varmasti helpompiakin vaihtoehtoja. On näissä vähän omat jipponsa, mutta niin on muissakin koirissa. Kivan harrastelukaverin saa kuitenkin varmasti vähän helpommallakin. Olen ajoittain haaveillut jostain kivasta varpaanlämmittimestä, joka olisi tyytyväinen rauhallisiin metsäkäpsyihin ja tylsään elämään.
|
|
|
Post by Mariri on Oct 9, 2016 19:12:00 GMT 2
Hukassa, kuulostaa tutulta 2x corgi, 1x perhoskoira ja 1x kelpie... Kaikissa puolensa ja puolensa. Ahneita on/on ollut kaikki, joten motivoinnin puolesta ruoalla toimineet jokainen eikä sen asian kanssa ole tarvinnut painia. Ira ihanan helppo ekaksi harrastuskoiraksi, vaikka vähän hermoheikko tyyppi onkin. Ei vaadi älyttömästi liikuntaa, ei ole pakko keksiä sille tekemistä jos ei huvita. Se nukkuu sohvalla ihan tyytyväisenä. Helppo ottaa kaikkialle mukaan, osasi odotella esim. agilitykentällä vuoroaan _hiljaa_ ja rennosti, teki silti innolla ja oppi nopeasti. Ei ole koskaan yrittänyt paimentaa esimerkiksi autoja, hihnakäytös ja normaali arjessa toimiminen tuli oikeastaan ilmaiseksi. Sit kelppari. Torehan oli pentuna ihan kauhee, pari kertaa juttelin kasvattajan kanssa että miks tää on tällänen Keksi etenkin nuorena omia askarteluja jos oli tylsää,. Nukkui parin tunnin metsälenkin jälkeen muutaman hassun minuutin. Lenkeillä roikkui mun lahkeissa, yritti paimentaa autoja, kaikkialle aina kiirekiire eikä malttanut (eikä malta aina vieläkään) kulkea vetämättä hihnassa, vaikka sen osaakin. Pitää silti edelleen välillä vähän muistutella. Kestää sentään tekemättömyyttäkin nykyään tarpeen vaatiessa vaikka pari viikkoa, mutta aika varjo siitä tulee jos on tylsää, eikä toivoakaan siitä että voisi esimerkiksi katsoa jonkun leffan ilman, että viereen on kerääntynyt kasa leluja, kelpie on yrittänyt tunkea syliin, suuhun ja korvaan ja piippaillut vieressä. Rentoudu siinä sitten. Treeneissä ei mikään helppo, siis kyllä se tekee mielellään ja tahtoo tehdä oikein. Mutta kun ei malta keskittyä, kiirekiire, agissa vuoroa odotellessa on kiva huutaa ellei tarjolla ole ajatukset muualle vievää tekemistä, kentällä se on nopea, kiihkeä, huomauttaa mulle jos olen myöhässä. Ja tekee ne omat valinnat jos ei ota musta selkoa (tai sitten mun onkin varvas osoittanut sille menosuunnan, tai olen vilkaissut jotain estettä nopeasti ja keepis päättää että sinne siis), ja lukee mun mielentiloja pelottavan hyvin. Jos mua ottaa päähän ja olen silti koiralle ihan jeejee, Tore kyllä huomaa ja ottaa nokkiinsa. Ei noi muut vaan, vaikka herkkiä nekin on (jotenkin mulle osuu vain herkkiksiä) Jaa corgit. Heitän perhosen kanssa aika samaan kastiin tavallaan, vaikka pohjimmiltaan erilaisia rotuja ovatkin. Maxin pentuajasta en paljoakaan muista, mutta hihnakäytökset yms. tuli siltäkin itsellään. Tuhot... Maistoi kerran sohvan kulmaa niin, että siinä näkyy yksi pieni hampaanjälki. Trau oli jo jotain 4kk mulle tullessaan, hihnakäytös ja kaikki kunnossa. Itsepäisiä molemmat jossain määrin, mutta kun motivoinnin sai kuntoon niin kaikki tehtiin ja tehdään täysillä ja innolla. Jaksaa saman mitä kelpie, muttei vaadi yhtä paljon. Toisaalta Trau purkaa ylimääräiset energiat ärsyttävämmällä tavalla kuin Tore, sinänsä onni ettei se energiaa yhtä paljon kerää Tää voi kyllä keksiä omia askarteluja jos tylsyys iskee. Treeneissä Traukin on tarkka ohjauksesta Toren tavoin, mutta koska se on hitaampi ja vähän vähemmän itsenäisempi, mulla on mahdollisuus pelastella tilanteita aika paljon enemmän kuin keepiksen kanssa ja muutenkin siltä saa omia mokia vähän enemmän anteeksi. Ja odotteluajathan Trau makaa selällään kierimässä tai kerjää ruokaa lähimpänä olevalta ihmiseltä. Näistä koirista toi kelpie on kyllä ollut ehdottomasti vaativin niin arjessa kuin harrastuksissakin, mutta itse henk. koht silti saan enemmän irti onnistumisista sen kuin Traun kanssa. Ehkä juuri siksi, että sen kanssa pitää tehdä enemmän töitä. En mä silti kelppariakaan mitenkään älyttömän vaativana osaa pitää. Kaikki nää rodut on kivoja moneen menoon, kunhan päässä on palikat kunnossa ja koiralla tarpeeksi tekemistä & suhde omistajaan kunnossa. Oppimisnopeus kaikilla ollut aika samaa luokkaa, kaikki ollut helppo ottaa mukaan kaikkialle, mutta Toren sähläys etenkin nuorena vähän rajoitti sitä intoa, nykyään sekin osaa ottaa suht rauhallisesti uusissa tilanteissa. Kaikkien kanssa tehty agia ja rallyä, paimenten kanssa vetoa. Siinä missä toisia pitää välillä innostaa, pitää keepistä välillä rauhoittaa, menee sen puolesta aika tasan, saman verran töitä pitää tehdä molemmissa. Se, kumpi niistä sitten sopii kenellekin paremmin on asia erikseen. Mä tykkään molemmista aika saman verran ja sen suhteen mun käteen sopiikin monet koirat. Mutta pysyn silti paimenissa, koska ne on mulle helpoimpia. Mun kaverille taas labukat on helpoimpia, koska ne sopii sille, niistä löytyy kaverin toivomat luonteenpiirteet eikä niitä tarvitse sieltä mitenkään kaivella esille. Ja toiselle kaverille huskyt, joiden kanssa mulla menis aika nopeasti hermot. Tää kaveri taas tuskin jaksais katsoa mun paimenia 24/7. Eri rodut on eri ihmisille helppoja.
|
|
|
Post by krebs on Oct 9, 2016 19:15:26 GMT 2
Jep, jo pelkästään paimenia on joka lähtöön. Onneksi paimenkoiraa halajavalle, "helpommasta elämästä" haaveilevalle on tarjolla noita hieman kesympiäkin tapauksia, kuten kaiken maailman colleita turkilla ja ilman. Jonkun nahkalassien kanssa elämä voisikin olla ihan leppoisaa, kun viettejä ja draivia tuskin löytyy elämää häiritseviä määriä, mutta varmasti joku perusharrastaminen onnistuu jo huomattavasti jotain perusjätsipäätä mukavemmin.
Mä pysähdyn aina välillä miettimään, oonko tosiaan valmis radikaalisti tykimpään koiraan. Toisaalta eipä sellaiseen oikein voi loputtomasti valmistautua, eikä vietittömien seurakoirien pallottelu vuodesta toiseen vie asiaa juurikaan eteenpäin. Täytyy vaan uskaltaa hypätä siihen tuntemattomaan ja tehdä sitten töitä ihan urakalla. Harmittavan vähän nykyään järjestetään mitään koulutusseminaareja järkevistä aiheista, kävisin niillä kyllä valmentautumassa enemmän kuin mielelläni.
|
|
|
Post by robi on Oct 9, 2016 20:05:09 GMT 2
Rohkeasti vain Mitä oon Jymyn kanssa oivaltanut, että ei mikään ole koiraa kummempi. Löydät varmasti ajan kanssa sopivat eväät pennun koulutukseen. Kun saat pennun niin tutustelet rauhassa mistä naruista sen kohdalla pitää vetää ja kuinka paljon se kestää. Veikkaampa että yllätyt positiivisesti
|
|
|
Post by krebs on Oct 9, 2016 20:06:27 GMT 2
Niin, sitoutuminen harrastamiseen on osa sitä koiranhankintaan valmentautumista imho. Psyykkistä valmentautumista. Sit täytyy vielä valmentautua hommaamalla sellasen hirviön pentuvaiheeseen sopiva kämppä. Tosin ihan samalla tavalla en laske ko. rotua työkoiraksi mitä jotain hyperaktiivista paimenkoiraa, ja paljon näitäkin menee ihan vaan arkielämää rikastuttamaan. Kasvattajia ja näiden suuntauksia löytyy joka lähtöön - näyttöön, sohvalle, käyttöön ja virkakoiriksi. Omat intressit keskittyvät näillä näkymin hallinnan tahkoamiseen (BH?)ja yhden-kahden lajin treenailuun siinä ohella. Haluan kyllä ehdottomasti päästä kasvattajien leireille tutustumaan koiriin ja harrastuksiinkin paremmin, ton oman kanssa kun ei tietyistä syistä tullut lähdettyä mihinkään pk-treeneihin. Mut ehdottomasti harrastuskoira, ei mitään SM-tason kisatykkiä tai virkarakkia. Maltilla liikenteeseen. Täytyy nyt vaan ensin taputella näitä muita pakollisia pahoja pois alta ennen pennunhankintaa, muutama vuosi taitaa mennä vielä. Intohimo tuskin loppuu ihan heti kesken, kunhan vaan tämä yli kymmenen vuotta kestänyt odottelu joskus tulee päätökseensä. Idk why, mutta mulla on vahva tunne siitä millainen on se mun "the koiratyyppi".
|
|
|
Post by robi on Oct 9, 2016 20:50:25 GMT 2
Koira reagoi kaikkeen vähän turhankin nopeasti ja varsinkin nuoren koiran kanssa pitäisi olla aina askeleen edellä. Saalisvietti ei helpota kun nenän edestä lähtee pinkomaan rusakko. Yllättävän pitkälle elastinen paimen kestää sen perässä ja pahimmillaan on tarjolla pupupaistia. Autoja on myös kiva ihan vaan tuijottaa, vaikkei pääsisi jahtaamaan niin se tuijotuskin palkitsee. Koulutuskysymyksiähän nämäkin ovat, mutta vietissään olevaan koiraan ei ole välttämättä kovin helppoa päästä käsiksi. Nimenomaan näin. Kun paimen keksii asian, mikä saa sen päässä kuplimaan hassusti ja varpaissa kihelmöimään vastustamattomasti, se ei hevillä siitä luovu. Ja asiasta on melko vaikea alkaa neuvottelemaan kun kuplaa ei puhkaista nakkipaketilla eikä säkillisellä leluja koska ne ei vaan oo mitään verrattuna paimennukseen. Sama homma jos koiralla kippaa yli, saa olla melkoinen shamaani että sen saa tasoitettua takaisin toiminta-alueelle. En lähtisi vertailemaan pitkälle viritettyjä koiria seurakoiriin, joille kuitenkin useimmiten kelpaa se nakki tai lelu, ja jos ei kelpaa, niin ne on siihen opetettavissa. Kaikilla koirilla on koulutuksessa hyödynnettävissä olevia viettejä, mutta osalla ne vaan on helpommin hyödynnettävissä kuin toisilla. Ja jos pentu ei ole ikinä oppinut tekemään ihmisen kanssa yhteistyötä tai sietämään painetta, niin ei siitä välttämättä saa juuri mitään keskivertoa enempää irti oli rotu mikä hyvänsä. Ite oon valmis tekemään paljon töitä koiran kanssa, mutta saman asian jahkaamiseen mulla menee hermot. Vaikka paimenissa on monta viheliäistä ominaisuutta, kouluttelen mielummin niitä, kuin neuvottelen istumista jonkun aikuisen hidasälyisen kanssa. Ja krebs, nälkä kasvaa syödessä meilläkin piti alun perin ottaa vain lenkkikaveri ja sohvanlämmitin. Sitten tuli Kessu, jolla ei ollutkaan niitä lapparin piirteitä piirun vertaa (liekkö sukuakaan mokomalle turrille) ja innostuinkin kouluttamaan sitä pentukurssin ansiosta viikko viikolta pidempään mitä alunperin aioin. Nyt sitten tilanne onkin se, että kalenterista pitää raivata aikaa kolmen eri lajin kisoille. Onneksi vauva on vielä vauva, niin sen kanssa saa vielä pitää vaan hauskaa Oct 9, 2016 11:57:21 GMT 3 melsu said:
En tiedä miksi, mutta jotenkin just sellainen truu paimen, joka rrrakastaa työskennellä sulle ja on muutenkin niin viimeisen päälle viritetty tuntuis toisaalta tosi raskaalta omistaa. "Tietyissä tilanteissa niin miellyttämisenhaluinen koira joka näyttää epäonnistuessaan suorastaan hakatulta" ei vaan jotenkin kuulosta omaan makuuni erityisen kivalta...
Lainasit minua ja kommentoin takaisin: Ei se kuulostakkaan/näytäkkään kivalta, siks se pitääkin opettaa nostamaan itsensä siitä epätoivon alhosta fiilikseen: "Vaikka nyt mokasin, niin voin vielä yrittää ja onnistua!". Jos hyväksyisin pennulle tuommoisen tilan, niin arvaas kuinka äkkiä se hoksaa, että "hakatulta" näyttäessään ei tarvikkaan suorittaa vaativaa tehtävää X tai ainakin sitä helpotetaan paljon kivemmaksi ja palkkaa saa paljon useammin
|
|
|
Post by krebs on Oct 9, 2016 20:59:01 GMT 2
Varmasti kasvaa. Mähän otin tän ikään kuin tutustuttamaan mua eri lajeihin. Dallu kuulosti juuri passelilta jokapaikansählältä vähän kaiken kokeiluun, vaikkei välttämättä mitään palkintopallien kisakamaa olisi missään. En tiedä minkä luonnonoikun sain käsiini, mutta ainakin laumavietti ja sosiaalinen palkka ovat tulleet hyvin tutuiksi. Oikeen passeli ja rakas koira, mutta kyllä toinen rotu on mun sydämeni vienyt.
|
|
marsupaani
Vinkulelu
Elämä on kissanhiekkaa
Posts: 12
|
Post by marsupaani on Oct 10, 2016 13:55:38 GMT 2
Aika karkeita yleistyksiä asiaan, joka ei ole ihan mustavalkoinen. Saippuakuplan kanssa samoilla linjoilla siinä asiassa, ettei rodun perusteella voi leimata helpoksi tai vaikeaksi. Kyllä se on yksilöstä kiinni, ja yleensä vaihtelua on ihan jo rodun sisälläkin. Toisekseen paimen-kategoriaan kuuluu tosi erilaisia rotuja, joita niitäkään ei pitäisi laittaa samalle viivalle. Esimerkiksi toi juttu, että paimenelle ei tarvitse opettaa lähellä pysymistä tai kontaktia, ei aina pidä paikkaansa. Omakohtaisena kokemuksena juuri niitä asioita sain opetella malini kanssa ensimmäisen vuoden. Se lähti ekan kerran 3-kuisena rusakon perään ja puolivuotiaana hajuille. Ainakin näissä suojeluroduissa esiintyy joillain yksilöillä voimakasta riistaviettiä ja toisaalta itsenäisyyttä ja kovuutta, minkä vuoksi pelkkä irtipitokoulutus voi osoittautua hyvin haastavaksi. Osaa ei pidetäkään ikinä irti, ainakaan lainmukaisin keinoin. Vastapainona löytyy niitä lähellä viihtyviä ja helposti hallittavia koiria. Kentälläkin sain perusasennon kontaktia harjoitella kiitettävästi, kun koira oli passiivisuuteen taipuvainen, itsepäinen ja laiska. Siltä piti osata vaatia, mutta mitään epäreilua se ei sietänyt, ja toisaalta minustakin se huomasi heti jos olin yhtään "feikki". Se ei näyttänyt hakatulta epäonnistuessaan, vaan kieltäytyi täysin yhteistyöstä. Joskus saattoi antaa hammastakin. Kentällä näkee toisinaan koiria, jotka rouhivat ohjaajiaan, eivätkä ole millänsäkään pöllytyksestä. Millaista on helppo perusarki? Seurakoiran kanssa voi yleensä helposti mennä minne vain. Jos se räyhää, se tuskin on tappamssa ketään, ellei nyt omistajaansa häpeään. Seurasessen kanssa voi olla kiva kiertää näyttelyissä ja koirapuistoissa tai tehdä kaupunkikävelyjä huoletta, sekä tutustua toisiin koiranomistajiin ja tehdä niitä mukavia yhteislenkkejä ottaen samalla kuvia someen. Koen, että tämmöistä toisenlaista koiraa joutuu lukemaan paljon enemmän, mikä syö em. puuhista rentouden makua. Vai erotteleeko vaikean helposta se, miten vähällä vaivalla saa opetettua koiralle perusasennon? Myönnän, etten jaksanut edellisten kanssa harrastaa tavoitteellisesti, sillä minusta se oli tylsää. Kaikki ei siltikään ole malin kanssa ollut helppoa, mutta saan enemmän irti sen kanssa tekemisestä. Sehän se juttu lieneekin, että käyttökoirissa on kaikkea paljon enemmän, siispä on mistä ammentaa. Toisaalta seurakoiran kanssa harvemmin myöskään tulee kokeneeksi sitä, mitä se meinaa kun "se kaikki" alkaa tulla yli, ja viettien hallinta pelkästään tottiksissa alkaa vaatia ohjaajalta jotain. Näihin suojelurotuihin on myöskin dominanssia ja aggressiota annosteltu suuremmalla kauhalla kuin moniin muihin rotuihin, mikä tekee omat haasteensa. Tottakai mikä tahansa koira on hallittuna mukava, mutta jos omistaja ryssii, on cockeri varmasti helpompi kuin roto/mali/saku/dobberi/etc. Pienenä lisämainintana nyt vielä, että maleilta on löydetty geeni joka on voitu yhdistää madaltuneeseen kynnykseen purra. Mikä ei ole ihme, näähän nimenomaan tykkää purra. Vakavoituessaan tekevät vaan helposti vahinkoa, minkä vuoksi omistajan tulee kantaa vastuunsa ja olla tarkkana aina. Vaikka tää mun malinöösi on kiltti, kiva ja rakastava perusarjessakin, on siinä silti haastavat piirteensä. Kerran vaihdettiin kaverin kanssa koiria ohitustilanteessa, sillä tiesin ettei tuo pahemmin välitä muista koirista, enkä uskonut sen tekevän mitään. Silloinkaan se ei kiinnittänyt huomiota vastaantulevaan koirakkoon, mutta haukkasi silti pari kertaa kaveriani jalasta ja hyppäsi naamaa kohti, ihan vaan koska minä jäin hänen koiransa kanssa taa. Kyllähän elämä tämmöisenkin kanssa onnistuu, mutta on se silti erilaista kuin ennen. Vanhaan en palaisi. Edelleen kuitenkin kyseenalaistan sopisiko juuri minun koirani henkilölle, jonka mielestä sheltti tai collie on maailman täydellisin rotu. Ihan jo toi valtava energisyys ja tekemisen tarve voisi toisille aiheuttaa päänsärkyä.
|
|
marsupaani
Vinkulelu
Elämä on kissanhiekkaa
Posts: 12
|
Post by marsupaani on Oct 10, 2016 14:05:40 GMT 2
Oct 9, 2016 11:57:21 GMT 3 melsu said:
En tiedä miksi, mutta jotenkin just sellainen truu paimen, joka rrrakastaa työskennellä sulle ja on muutenkin niin viimeisen päälle viritetty tuntuis toisaalta tosi raskaalta omistaa. "Tietyissä tilanteissa niin miellyttämisenhaluinen koira joka näyttää epäonnistuessaan suorastaan hakatulta" ei vaan jotenkin kuulosta omaan makuuni erityisen kivalta...
Lainasit minua ja kommentoin takaisin: Ei se kuulostakkaan/näytäkkään kivalta, siks se pitääkin opettaa nostamaan itsensä siitä epätoivon alhosta fiilikseen: "Vaikka nyt mokasin, niin voin vielä yrittää ja onnistua!". Jos hyväksyisin pennulle tuommoisen tilan, niin arvaas kuinka äkkiä se hoksaa, että "hakatulta" näyttäessään ei tarvikkaan suorittaa vaativaa tehtävää X tai ainakin sitä helpotetaan paljon kivemmaksi ja palkkaa saa paljon useammin Tässäkin hyvä pointti. Paimenet ovat ehkä älykkäitä, mikä ei meinaa etteikö nekin pystyisi alisuorittamaan. Se ei myöskään tee koirasta automaattirobottikoiraa, joka tekee ja oppii kaiken tahtomatta palkkaa tehdystä työstä. Kyllä näidenkin kanssa voi ryssiä. EDIT (jotten nyt enempää spämmäisi) : Mä koen asian enemmänkin niin, että on vain erilaisia koiria ja koiratyyppejä, jotka meitä viehättävät. Itse en esimerkiksi sakemannia tahtoisi, sillä jokin niiden olemuksessa häikkää. Sen sijaan koen nää belgit omaksi jutuksi nyt ja tulevaisuudessa, mutta jakaahan myös belgit ja malit mielipiteitä. Huomattavasti helpompaa on koiran kanssa silloin kun kemiat kohtaa ja koira miellyttää itseä. Silloin sitä ei niin välitä niistä vaikeuksista ja pystyy hyväksymään koiransa huonot puolet. Ja toisaalta, se mikä on huonoa toiselle, ei välttämättä toiselle olekaan.
|
|
|
Post by melsu on Oct 10, 2016 16:51:08 GMT 2
Mitäpä tähän lisäämään. (Vähän lisään omaa ajatustenkulkua kuitenkin). Jokaisella on se oma ihanne, joka ei katso rotua. Eikä minusta hyvä harrastuskoira voi olla vain jokin tietyn rodun edustaja. Ja mitä omassa elämässäni olleita koiria mietin niin ehdottomasti autuaaksi tekee vain ja ainoastaan se, miten osaat sen hetkisen koirasi kanssa olla - arjessa sekä harrastuksissa. Se taitaa kuitenkin olla se kaikkea kannatteleva perusta.
|
|