|
Post by krebs on Jul 9, 2016 23:18:06 GMT 2
Olisi mukavaa kuulla tarinoita petsieläisten koirien takana, miten kyseiseen rotuun tai yksilöön on päädytty ja millaisin perustein! Millainen koira on ollut hakusessa, millaista selvitystyötä ja vaihtoehtojen läpikäymisrumbaa on tullut tehtyä, miten tietty rotu tai tietyt rodut valikoituivat ja kauanko koiranhankintaprosessiin kului aikaa? Oliko hankittu koira toivotunlainen, täyttyivätkö odotukset vai tuliko saatua jotakin muuta? Näitä lisää, vai onko se "oma juttu" vielä hakusessa?
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 10, 2016 10:15:28 GMT 2
Lyhyesti kerrottuna halusin harrastuskoiran, pk-oikeuksia ei tarvinnut olla. Halusin lähinnä harrastaa tokoa tavoitteellisesti, siihen käy aika moni rotu. En halunnut mitään perus malikkaa tai beeceetä, niillä pärjää vauvakin jossain tokossa jos nyt yksilö vaan on tervepäinen... Yllätyksellisyyttä ja tietynlaista haasteellisuutta kaipasin, siksi mulla taisi olla rotuvaihtoehtoina ei-niin-perus-harrastuskoiria. Periaatteessa rotu valikoituikin sitten yksilön myötä, näin Selman pentueen fbssä ja totesin vaan, että hitsi miten hieno pentu, lisäksi cockeri rotuna passas vallan mainiosti. Kätevän kokoinen, pieni olematta mikään rimpula + kivan näköinen turkki, jota saa (täytyy) hoitaa ja huoltaa. Ominaisuuksiltaan sopiva, vilkas mutta tarpeen vaatiessa vähäänkin tyytyvä, sopii lähes joka lajiin. Ei motivoidu ja opi välttämättä ihan sormia napsauttamalla tai palvo silmät kiiluen omistajaansa, joten tarjoaa myös sopivasti haastetta harrastamisen saralla. Cockeri oli joka tapauksessa mulla yhtenä vaihtoehtona, ettei sinänsä aivan tuulesta temmattu rotu, vaikken varsinaisesti etsimällä etsinyt just cockerspanielia. En kadu valintaani hetkeäkään, vaikka päätä saakin hakata seinään aina välillä tän kanssa. Mutta iteppähän taisin haluta sitä. Ainoa juttu mikä lievästi nyt harmittaa, on pk-oikeuksien puuttuminen. Ei mulla mitään valtavaa paloa oo pk-lajeja kohtaan, mutta esimerkiksi hakua ja pk-jälkeä olisi kiva treenata tavoitteellisesti. Nyt ei viitti ees omaks huviks treenailla kun ei me kuitenkaan voida osallistua kokeisiin. Pk-oikeuksien puuttuminen on tällä hetkellä ainoa syy, miks toista cockeria ei välttämättä tule. Jos näillä ois pk-oikeudet niin en muita rotuja ottaiskaan... edit/ Lisään vielä, että harrastusominaisuuksiakin enemmän mulle merkkasi koiran perusluonne. Koska kokemusta on jo paskan hermorakenteen omaavista, piippaavista häslistä, halusin koiran joka olisi ainakin rotunsa ja vanhempiensa (luonteiden) puolesta tasapainoinen ja "normaali" koira. NäiltäKIN osin Selma on täyttänyt kaikki odotukset ja enemmänkin, ihmeellistä miten hyvällä tavalla erilaiselta voikaan asiat tuntua selväpäisen ja hyvähermoisen koiran kanssa. Nyt mulla on sellainen koira, josta uskalsin joskus vain haaveilla.
|
|
|
Post by Ada on Jul 10, 2016 16:44:25 GMT 2
Mulle piti tulla alunperin lapinkoira, mutta kyseenalaistin omat päätökset ja päädyin etsimään sitä omaa rotua. Tuttu wipukasvattaja sitä sitten mulle ehdotti, en ollut koskaan edes kuullutkaan rodusta. En kuitenkaan äkkiseltään lämmennyt, kunnes sitten mulle ehdotettiin sitten uudestaan porokoiraa ja siitä se sitten lähti. Pienestä saakka haaveissa tosin on ollut spk, ehkä joskus mulla tulee olemaan sellainen tai sitten ei.
|
|
cmd
Vinkulelu
Posts: 34
|
Post by cmd on Jul 10, 2016 17:22:42 GMT 2
Miehen kanssa tehtiin yhteinen päätös rodusta. Mä en ennen pitäny näistä ollenkaan ja näiden lähisukulaisia, sakemanneja, inhosin. Päätökseen meni noin puolitoista vuotta.
Pari kuukautta sen jälkeen, kun olin edellisestä vanhuksesta joutunut luopumaan, olin valmis suunnittelemaan uutta koiraa. Oltiin miehen kanssa just muutettu yhteen. Hänellä ei oo aikasemmin ollu koiraa ja oli ehkä hitusen kielteinen asiaa kohtaan. Kuitenkin huomasi mun tuskan ja alko pohtimaan asiaa ja ehdotti, josko otettais valkoinenpaimenkoira tai edes samankaltainen isohko koira.
Mä ite kieltäydyin heti. Ei noin isoa koiraa, eikä ainakaa mitään saksanpaimenkoiran lähisukulaista. Mies oli saanut tähän idean sen kaverin koirasta, jota se piti "maailman parhaimpana koirana". Kun tapasin tän kyseisen otuksen muutamaan otteeseen, pystyin melkeinpä samaistumaan miehen fiiliksiin - oli se niin tottelevainen ja kiltti, persoonallinen koira. Mä lueskelin tästä rodusta sitten enemmän ja heti ensimmäisenä paisto silmään luonnekuvauksesta adjektiivi "varautunut". Mä sit taas laitoin tän rodun syrjään ja tutkailin muita, mietin jopa rescuen tai kodinvaihtajan hankkimista.
Aikaa kului ja sitä omaa ei löytynyt mistään rodusta. Olin ehkä tullut jopa liian vaativaksi, tiedä sitten. Olin alkanu ajan saatossa kiinnostumaan jostain harrastuksestakin koiran kanssa, vaikka seurakoiraa lähinnä etsittiinkin.
Palasin sitten viime syksynä valkkariin ja rupesin tutkimaan rotua enemmän. Katsoin läpi kasvattajat ja pyysin tapaamista pariin kenneliin. Mä rupesin huomioimaan ulkona näitä enemmän. Tietoisuus kun kasvoi ni huomasin, että mähän oon alkanut itseasiassa tykästymään tähän vielä enemmän, koska se on kuitenkin niin monipuolinen eikä ulkonäkökään pahalta näyttänyt. Muuttokin oli tulossa niin päästiin pienestä 35 neliön luukusta hieman isompaan, pois keskustasta metsien äärelle niin isomman koiran ottaminen alko olemaan mulle ok.
Laitoin sit viestiä kasvattajalle jolle oli juuri syntymässä pentue ja en oo myöskään katunu päätöstä. Seuraava koira tosin ehkä tulee olemaan joku muu, ehkä. Mut paimenkoirissa pysyn.
|
|
jakiem
Tennispallon heittelijä
Posts: 81
|
Post by jakiem on Jul 10, 2016 19:39:07 GMT 2
Me alettiin äidin kanssa pohtia meille koiraa kun olin 12-vuotias. Ja siis jo se, että äiti sitä koiran hankitsemista ehdotti oli lähes maailman seitsemäs ihme, hän kun ei ollut (eikä ole edelleenkään) kovinkaan suuri koirien ystävä. Nellasta ja Ennistä tietenkin sekä parista muusta koirasta tykkää, mutta muuten on vähän sellainen "kohteliaan etäinen" Toiveena oli perhekoira ja miulle harrastuskaveri agilityyn ja liikkeelle lähdettiin perinteisesti kultaisesa noutajasta ja russelista. Siitä sitten siirryttiin aika nopeasti pohtimaan italianvinttikoiraa, cairnia ja basenjia, mutta mikään noista ei tuntunu ihan täysin sopivalta. Miun paras ystävä ehdotti että oisko villakoira sopiva. Äidin kanssa tutustuttiin rotuun ja todettiin että fiksu, energinen ja iloinen seurakoira vois olla meille just sopiva. Äiti sitten soitti ensin rotuyhdistyksen pentuvälitykseen, josta saatiin tietää paristakin suunnitteilla olevista aprikoosi yhdistelmästä. Yhden juuri astutetun nartun pennusta tehtiinkin jonkinlainen "alustava varaus", mutta narttu myöhemmin loi pennut. Siinä vaiheessa todettiin että koska aprikooseja sen verta harvemmin tulee tarttis varmaan se väri vaihtaa toiseen lemppariin, eli mustaan. Seuraavan puhelinrumban johdosta päästiin tutustumaan yhden kasvattajan koiriin, joiden joukossa oli tiine narttu ja sen pentu edellisestä pentueesta. Ja oltiin äidin kanssa ihan myytyjä, kasvattajakin vielä sanoi että jos kaksi narttupentua syntyy hän mielellään meille myisi toisen, yhden kun halusi sijoittaa ja äiti oli jämpti ettei sijoituskoiraa meille. Narttu onneksi synnytti juuri sen kaksi tyttöä ja yhden uroksen joten saatin se meidän oma "lankakerä". Tietenkin kasvattaja kun toisen tytöistä halusi sijoittaa sekin vaikutti kumpi meille tulee, mutta sanottiin vielä että hän kuitenkin seuraa niitä pentuja monta viikkoa ja tietää suurin piirtein millainen perhe me ollaan (ensi koiran ostajia ), joten meillä ei ole toiveita kumpi pennuista meille tulee. En tarkalleen muista kauan meillä meni mietintäprosessista pennun tuloon, mutta alle vuosi ja yli puoli vuotta. Ennihän on kanssa samalta kasvttajalta, vieläpä Nellan siskon pentu. Mitä sitä hyvästä vaihtamaan pois. Kasvattaja oli meille vuosi ennen Ennin tuloa tarjonnut sijoitusnarttua sen hetkisistä pennuista kun oltiin siellä käyttämässä Nellaa trimmattavana. 15-vuotias minähän olisin tietenkin ollut valmis ottamaan sijotuskoiran koska pieni söpö ihana lankakerä ja ihanat villakoirat, mutta äiti oli edelleen sitä mieltä että ei sijoituskoiraa meille. Tuon reissun jälkeen kyllä käytiin vakavissaan miettimään toista koiraa ja myöhemmin kun kasvattaja vielä kerto aikovansa teettää Nellan siskolle pennut oli äiti taas soittelemassa. Enninkin kohdalla oli sama kuvio valitsemisen suhteen, sanottiin kasvattajalle että tiedät millasia me ollaan, tiedät millanen Nella on ja osaat takuulla paremmin miettiä kumpi tytöistä tulee paremmin Nellan kanssa toimeen. Pentueeseen kun taas syntyi kaksi tyttöä (ja kaksi poikaa). Mie ite tykästyin enemmän Ennin siskoon, mutta se meni sitten toiselle perheelle muistaakseni koska Enni oli siskoaan topakampi ja toinen perhe oli ensimmäistä koiraansa hankkimassa joten sellainen vähän rauhallisempi ja vähemmän terävä pentu todennäkösesti sopisi heille paremmin. Aluksi se oli miulle kova paikka, mutta nopeasti pääsin siitä yli ja samalla tavalla tuo ikipentu on iskän pikku prinsessa kuin Nellakin. Ja tämä perinteinen, joka tarttee aina kertoa kun tilasuus tulee: Tuossa pentueessa josta Enni on jäi molemmat tytöt mitattiin toyksi, toinen poika on ihan kääpiövillakoira ja toinen sitten kasvoi keskariksi ja molemmat vanhemmat on kääpiövillakoiria. Tuo keskariksi kasvanut veli vielä tuli kanssa Kotkaan ja oli Ennin kanssa samassa agilityn alkeis-ryhmässä ja äiti liikkui monesti veljen omistajan kanssa kimppakyydillä näyttelyihin. Monet naurut saatiin kun selitettiin että on nää kaksi ihan pentuesisaruksia Nyt kun jälkikäteen miettii niin ei paljoa otettu selvää esimerkiksi (kääpiö)villakoirien terveydestä. Aateltiin että pieni koira, jolla liioittelematon rakenne ei kai siinä mitään ongelmia ole. PRA:sta tiedettiin, mutta ei kasvattajalta itse mitään siitä kysytty vaan hän itse kerto että isä on geenitestattu joten pennut voi enintään olla kantajia kun emää ei oltu vielä silloin testattu. Vaikka mitään ei ole vastaan (paitsi Nellalta löydettiin pari vuotta sitten spondaria selästä), seuraavan koiran kanssa olen tarkempi. Vaikka puudelit, varsinkin Nella, on ollut justiinsa sellasia mitä toivottiinkin ja joltain osilta vielä enemmän seuraava koira ei tule olemaan villakoira. Eikä kyllä mikään turkkirotu, uutta koiraa kun aloin pari vuotta sitten miettiä se oli ensimmäinen asia jonka kirjoitin listaan. Vaikka nyt pidänkin typyillä lyhyttä turkkia niin sen hoito tuntuu silti turhan suurtöiseltä ja mie kun haluaisin seuraavankin koiran kanssa käydä näyttelyissä niin ei oikein toimi yhdistelmä. Ja muutenkin, 14 vuotta menty puudelien kanssa niin välillä jotain muuta.
|
|
|
Post by krebs on Jul 10, 2016 20:31:45 GMT 2
Vitsi näitä tarinoita on mukava lukea, jokaisella kuitenkin on jokaisen koiran kohdalla erilainen stoori taustalla! Lisää lisää. ^_^
|
|
|
Post by myrre on Jul 10, 2016 21:03:54 GMT 2
Noh. Mindin omistaja oli tutun tuttu, ja mua pyydettiin käymään antamassa vinkkejä pentujen koulutukseen. Yksiössä oli kaksi dallupentua, Mindi ja sen veli, ja jouduin siivoamaan kämppää paskasta ja kusesta muutaman tunnin, ennenkuin pääsin antamaan muutaman valaisevan sanasen. Muutama kk. tän jälkeen, mä sain tietää että Mindille etsitään uutta kotia, että voisinko mä ottaa sen edes hetkeksi, kunnes uusi koti löytyisi. Sittempä se vähän niinkuin jäi mulle parin viikon mietintä ajaööa ja tehtiin kirjallinen omistajanvaihdos (oletetun emän ja isän venäläiset rekisteritiedot ja tullipaperit tulivat myös mun omistukseen). Toki olin miettiny omaa koiraa kun omassa asunnossa asuin, mutta tuli se silti odotettua nopeammin Dalmatialainen rotuna ei ollut käynyt mielessäkään, mitään en niiden luonteesta syvemmin tiennyt ja sain kyllä opetella kaikenlaista alkuun. Mindi ja mä ollaan kuitenkin sopeuduttu ja opittu elämään toistemme kanssa ja mun mielestä ollaan ihan tyytyväisiä olentoja.
|
|
|
Post by myy94 on Jul 10, 2016 22:06:15 GMT 2
2007 syksyllä jostain syystä tuli puhetta että äitin lapsuuden kaverilla on ollut opaspentuja kasvamassa ja mähän sitten heti innostuin että meille kans. Kovasti yritin äitiä lämmitellä mutta unohdin sit asian kun ei äiti siihen oikein suostunut. Sain sitten joululahjaks luupaketin ja kirjeen, missä kuulin että meille muuttaa narttupentu kasvamaan tammikuussa 2008. Siitä ei tullu opaskoiraa ja se jäi meille. Se ehti meillä 4v asua, kunnes minä muutin poikaystävän kanssa yhteen ja tänne ei saanut sillon vielä ottaa koiria ja niin äiti sitten päätti siitä luopua kun ei yksin aika ja jaksaminen siihen riittänyt.
2014 kesällä kävin opaskoirakoulun pentuinfossa ja sinne kirjoitin että 2015 eteenpäin meille voisi tulla koira sieltä. Halusin uudelleen opaspennun kasvamaan koska rotu oli tuttu ja sulattanut sydämen + näki miten jaksoi hoitaa koiraa ja kotia samalla. Tammikuussa 2015 meille muutti narttupentu joka ehti olla vain puolivuotiaaksi saakka meillä ja sille piti etsiä uusi koti rakennevian vuoksi, siitä ei tullut opaskoiraa. Itse olisin ollut valmis uuteen koiraan vaikka heti, mutta avo tarvitsi aikaa sulatella ja miettiä. Laittelin parille kasvattajalle viestiä tulevista pentueista, mutta mitään ei sovittu.
Olin aina sitä mieltä että uusi koira on narttu, mutta kun sopiva koira sattui kohdalle olin valmis siitä joustamaan. Myös rotu oli heti selvillä, sama tuttu labradorinnoutaja. Elokuussa meille tuli 1-vuotias uros. Kaikki vaikutti hyvältä, perus nuoren hormoonihullun koiran käytökseltä parin viikon ajan kunnes tuli esiin ylitsepääsemättömiä käytösongelmia ja kasvattaja etsi urokselle uuden kodin kuukauden jälkeen. Luopumisen jälkeen ajattelin että hoidan juuri alkaneen koulun pois alta (2v) ja sitten mietittäisiin uutta koiraa. Seuraava olisi ehdottomasti pentu.
Maaliskuussa 2016 yksi kasvattaja kenen kanssa olin kesällä laitetullut viestiä, kysyi että oltaisiinko vielä kiinnostuneita pennusta, hän oli juuri astuttanut nartun. Käytiin kasvattajan luona ja kaikki meni hyvin, hän sanoi että voisi myydä meille pennun. Kun pennut sitten lopulta syntyi, kuulin että meille varattu pentu kuoli muistaakseni noin viikon ikäisenä. Tästä pettyneenä aloin katsella muita pentueita, laitoin viestiä usealle kasvattajalle mutta kaikki pennut oli jo varattuja. Viimeisenä löysin sitten Elmon kasvattajan. 1 uros pentu vapaana, 7vk vanhana käytiin kattomassa ja 8vk se sitten muutti meille. Mietin pitkään että haluanko uutta urosta, mutta tulin siihen tulokseen että on ihan eri asia ottaa oma pentu ja aloittaa koulutus heti vs. peruskouluttamaton 1v hormoonihirviö.
|
|
sysi
Tennispallon heittelijä
Posts: 89
|
Post by sysi on Jul 10, 2016 22:15:18 GMT 2
Kertoilen nyt vain kahdesta nykyisestä koirasta. Lyhyesti, Volk tuli meille siksi että se ei mun mielestä ollut luonteensa puolesta lopetuskamaa ja ansaitsi mahdollisuuden ja Vallan tyyppisen koiran olin halunnut jo muutaman vuoden ajan. Jos ei olisi Volkia niin sen "tilalla" olisi näillä kohdin toinen Vallan tyylinen sekarotuinen. Koirasusista ja "koirasusista" (eli suomalaisista todella 'matalaprosenttisista' susimiksauksista) etsiskelin tietoa ehkä neljän vuoden ajan, mutta vasta aikalailla viimeisen parin vuoden aikana löysin ulkomaisista lähteistä ja muutamalta järkevältä suomalaiselta harrastajalta paikkansapitävämpää tietoa kuin nää susimyytit ja ihme uskomukset. Kasvattajan olin rajannut aikalailla vain Vieremä Wolfdogsiin, vaikka siinäkin oli joitakin kohtia mitkä itseä ei täysin miellyttäneet, tosin vielä enemmän nykyään (liittyen lähinnä pentueiden määriin ja muutamaan kummalliseen kokeiluluonteiseen yhdistelmään ja uudempien yksilöiden kuvauttamisen vähyyteen, josta olen koittanut tiedustellakin). Kyseinen kasvattaja on edelleen vahvana vaihtoehtona seuraavalle koiralle, vaikka nyt on pari muutakin mielessä. Tiesin että haluan 'low/no content'-hukan ja joskus tulevaisuudessa 'oikean koirasuden' kun asumisolosuhteet on paremmat sellaiselle. Vaihtoehtoina tälle oli lähinnä husky, jonka kuitenkin olen toistaiseksi hylännyt kokonaan lähinnä siksi ettei sellaista sopivaa kasvattajaa ole löytynyt ja Vallan tyyppisestä koirasta oli todennäköisempää saada hieman koulutettavuudeltaan ja yhteistyökyvyltään helpompi koira ja etenkin helpompi koira sellaisiin vetolajeihin kuin canicross. Seuraavakin koira tulee varmasti olemaan jotain täntyyppistä, vaikka aina laumassa pitää myös olla yksi pystykorva. Vallan kohdalla odotukset täyttyivät ja ylittyivät -koira ei ollut lähellekään niin hankala yksinolojen tai irtipidon kanssa kuin olin odottanut, esimerkiksi. Valla itsehän tuli noin puoli vuotta etuajassa, kun se vaihtoi kotia ja päätin ettei siinä mitään menetä jos ottaa yhteyttä kun kuitenkin yhdistelmästä tykkäsin vaikka siellä se kamala sukusiitos olikin taustalla. Ainoa mikä harmittaa on että ei tullut ihan pikkupentuna ja oli fyysisesti mennyt huonoon kuntoon edellisellä omistajalla. Oli kuitenkin (pääsääntöisesti.. ) johdonmukaisesti kasvatettu ja aloitettu koulutusta, mistä oli helppo jatkaa. Toisaalta en enää haluaisi koiraa tuntemattomista taustoista tai täysin tutkimattomasta suvusta kun kolme neljästä kyseisenlaisesta koirasta on olleet sairaita, kaksi todella vakavasti ja Volk niin että senkin kohdalla tulee varmaan olemaan aika raskaita päätöksiä edessä lähitulevaisuudessa. Mutta toisaalta taas, jos sopiva kodinvaihtaja osuu kohdille, etenkin joku ihmisiä napsiva, kaikelle huutava 'eroahdistunut' pystykorva-laikamix niin kyllähän sellaiselle on paikka auki perheessä. Pystykorvanpaikalle kelpaisi myös ihan puhdas suomenpystykorva jos joko innostun elvyttämään teiniaikojen mettäharrastusta tai löytyisi joku pihanperälle naruun hylätty pullapystäri jolle etsitään kotia tms. Eurasier tai shibakin voisi olla kiva, mutta ei sellaisessa vakavassa harkinnassa ja hankinnassa, vaikka olenkin roduista tietoa etsinyt laajasti pari vuotta sitten -monen muun, nyttemmin hylätyn rotuvaihtoehdon ohella. Molemmat nykyiset koirat on kuitenkin ylittäneet mun odotukset, vaikka ovatkin vähän turhan lällyjä lössyköitä omaan käteen ja verraten mihin Nanan ja Karhun kanssa totuin. Muidenkin tarinoita koiranhankinnasta on tosi kiva lukea, joten lisää vaan.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 10, 2016 22:15:41 GMT 2
Aloin vuosia sitten pohtimaan uutta koiraa joka tulisi kun ensimmäisestä aika jättää. Olen aina tykännyt isoista koirista, erityisesti FCI2 ryhmän roduista, ja mielessä pyörikin pitkään leonbergi tai tanskandoggi. Mutta kolmisen vuotta sitten aloin tarkemmin ajattelemaan uutta koiraa, ja muistin amerikanakitan. Amerikanakitasta kiinnostuin jo pikkukakarana kun rotu kulki kirjoissa suurijapaninkoirana, vaikka en aivan täysin koiran luonnetta ja piirteitä silloin sisäistänytkään. Rotu tuntui sopivan kuin nenä päähän, ja kolme vuotta rotu oli päällimmäisenä mielessä, perehdyin rotuun ja kävin niitä ihastelemassa. Sitten tuli aika päästää silloinen koiramuori pois. Siitä nelisen kuukautta eteenpäin ja piskuinen aa-poika kotiutui. Tämä koira vastaa hyvin pitkälti sitä käsitystä ja kuvaa jonka olen rodusta saanut. Valinta taisi mennä aivan nappiin.
|
|
naks
Vinkulelu
Posts: 36
|
Post by naks on Jul 10, 2016 23:02:23 GMT 2
Mulle tuli ensimmäinen koira, kääpiösnautseri Nasu, kun olin 12 v. Rotuun päädyin (ja perhe myös) ihan siitä syystä, kun perheessämme oli samanmoinen ollut jo lapsuudessani. Muistan, että mielessä oli jokun toinenkin rotu ja seropiakin tuli mietittyä. Käppänässä hyviä puolia oli silloin ainakin koko. Muistot kymmenen vuoden takaa ovat hatarat, mutta kun lupa pentuun tuli, ei liiemmin enää harkittu vaan etsittiin pentue suht. läheltä ja soitettiin kasvattajalle. Yksi narttupentu oli vielä vapaana ja näin Nasu päätyi meille. Viimeisenä varaajana en saanut valikoida pentua itse, joten yksilövalintaa en tehnyt. Ihanan ensimmäisen koiran sain, opetti niin paljon olemalla hieman hankala. Seuraavan koiran alkaessa olla ajankohtainen, mietin asioita ihan kunnolla. Mitä haluan koiralta, mitä tullaan harrastamaan jne. Halusin edelleen pienen koiran, jolla on luonnetta. Terve rakenne ja hyvä terveys muutenkin. Nypittävä turkki ja parta. Kävin tapaamassa yhden harvalukuisemman terrierirodun kasvattajaa, jolle oli tulossa pentue, mutta siitä ei mulle pentua riittänyt. Olin ajatellut jo, että jos tässä ei lykästä, haluan käppänän, jossa oli myös kaipaamani ominaisuudet. Olinkohan silloin 16 tai 17, mutta joka tapauksessa kärsimätön, ja halusin pennun pian. Niinpä aloin käydä läpi käppänäpentueita ja -kasvattajia. Löysin yhden vapaana olevan narttupennun hyvän oloiselta kasvattajalta ja pienen pohdinnan jälkeen soitin kasvattajalle. Muutaman viikon päästä oli musta pieni pallero, Nera, kotona. Sain taas sen pennun, joka jäljelle jäi muiden valittua omansa. Ja mikä tuuri kävikään, Nera, mun kultakimpale. Sain mitä halusin ja enemmän. Hankintaprosessiin meni kokonaisuudessaan puolisen vuotta - vaihtoehtojen kartoituksesta pennun tuloon. Kolmatta koiraa ajattelin pari vuotta ennen kuin sellainen kotiutui. Vahvimpana mielessä olivat käppänä (tuttu ja turvallinen), snautseri ja riiseni. Jopa pari paimentakin kävi mielessä harrastusmieltymysteni takia. Tiivistettynä: halusin koiran, jolla on pk-oikeudet. Käppänä oli siis poissuljettu. En myöskään halunnut isoa koiraa, joten riiseni ei ollut sopiva. Snautseri oli sellainen rotu, josta olen aina pitänyt ja sellaisesta haaveillut. Sellainen "joskus pakko saada" -koira. Niin, no miksei sitten nyt, muistan ajatelleeni. Luonteeltaanhan kolme snautserin kokomuunnosta ovat kovin erilaisia. Keskimmäinen on omapäisyydessään ehkä hankalin harrastuskoira, mutta se ei haitannut, kun halusin vain päästä tutustumaan pk-lajeihin ja harrastella sitä sun tätä. Kisaamaan sitten, jos siltä tuntuu. Käppänien siivellä oli aikojen saatossa nähnyt myös lukuisia keskareita ja pitänyt näkemästäni. Päätöksen synnyttyä aloitin huolellisen selvitystyön. Kävin läpi kasvattajat, kävin läpi KoiraNettiä. Pentuevaihtoehdot rajautuivat kolmeen mielenkiintoiseen. Yksi oli kuitenkin yli muiden ja laitoin kesäkuussa sähköpostia kasvattajalle. Kaikki vaikutti sähköpostikeskustelujenkin jälkeen erittäin hyvältä, joten jäin odottamaan pentujen syntymää. Kasvattaja lopulta valitsi hänen mielestään minulle sopivimman pennun (joskin sain esittää mielipiteeni) ja Rina kotiutui. Toistaiseksi se on ainakin osoittautunut odotetunlaiseksi, ja olen tyytyväinen. Vaikka molemmat nykyiset koirat ovat loistavia tyyppejä ja mulle sopivia, en usko, että seuraava koira on käppänä tai keskari. Käppänän kohdalla syitä on niin monia, se on ihan oma lukunsa. Snautseri taas, niin ihana kuin onkin, niin untuu että yksi sellainen ainakin kerrallaan riittää. Nyt sanon näin, mutta älkää teilatko, jos tämä ei pidäkään paikkaansa enää vaikka...ensi vuonna.
|
|
|
Post by Mariri on Jul 11, 2016 13:56:53 GMT 2
Eka corgi meille tuli mun ollessa pieni. Ihan vaan koska kerran reissussa ollessa leirintäalueella isän kaveri meni rapsuttamaan koiria ja pyysi porukat ja mut niitä katsomaan. Tää kyseinen corgisti sattui olemaan kasvattaja, jolle oli tulossa pentuja, ja asuikin suhteellisen lähellä. Ei ehkä se suositelluin tapa ottaa koira, mutta Maxin lopetuksen aikaan mä sitten päätin, etten ilman corgia aio elää. Suomalaisilta kasvattajilta ei löytynyt sitä mitä etsin, joten olin jo heittämässä ajatuksen uudesta corgista romukoppaan. Jostain syystä kuitenkin laitoin parille ulkomaiselle kasvattajalle viestiä, ilman mitään vakavia aikeita lähteä hakemaan pentua ulkomailta. Kunhan selvittelin, mahtaisiko sieltä löytyä mulle sopivaa corgia. Nnoooo, Traun kasvattaja sitten vastasi, että hänellä on tuollainen peruscorgia aktiivisempi sporttityyppi joka voisi kyllä muuttaa uuteen kotiin, mikäli hän saa ostaa sen pennun jos pennuttamaan päädyn. Kumpikaan corgeista ei siis ollut mitenkään superisti harkittuja, vaikka kumpaakaan ei kyllä ole koskaan tullut kaduttuakaan. Tore taas, oli aika pikainen hankinta tämäkin tyyppi. Olin jo pienenä tykästynyt kelpieihin, ja harrastuskoiraa etsiessä rotu tietysti pomppasi heti mieleen. Luonne, harrastusominaisuudet, terveys, ulkonäkö, kaikki ihan kunnossa. Kuitenkin rotu oli mulle sen verran vieras, etten ollut nähnyt yhtään kelpietä livenä. Laitoin muutamalle kasvattajalle kysymyksiä rodusta ja pentusuunnitelmista. Toren kasvattaja sitten vastas, että hyvään saumaan laitoin viestiä, pennut syntyi viime yönä ja yhdestä uroksesta on neuvottelut kesken. Pari päivää eteenpäin olin jo tapaamassa kasvattajaa ja Toren isää omistajineen. Kaikki tuntui hyvältä, joten pentu alustavaan varaukseen. Ja Ira, joka tuli mulle kun olin kai jotain 13v. Halusin vaan koiran, porukat sanoi että sen pitää olla pieni. Silloin piti tulla jo toinen corgi, mutta kasvattaja perui sanansa. Isä on aina halunnut perhoskoiran, ehdotti sitä mulle ja siinä vaiheessa mulle kävi kaikki. Löysi yhden 5kk pennun, joka etsi vielä kotia. Laitettiin viestiä, käytiin katsomassa ja muutaman päivän päästä haettiin Ira kotiin. Mulle ei ole siis yksikään koira tullut mitenkään kovin pitkän kaavan kautta. Tuuria ollut matkassa, kaikki ihan huipputyyppejä. Toren ja Traun kohdalla olin jo aika nirso, mutta yllättävän nopeasti molemmista roduista löytyi mun vaatimukset täyttävä penne. Toren kohdalla tosi hyvä tuuri siinä mielessä, että rodun piireissä pyöriessä oon todennut, että harvassa on ne kelpiet, jotka mun käteen sopii. Jonka takia mulle tuskin toista kelpietä enää tulee.
|
|
Dyde
Tennispallon heittelijä
Posts: 83
|
Post by Dyde on Jul 11, 2016 16:31:01 GMT 2
Lyhyesti vähän molemmista. Väinö on se "tahdon nyt heti koiran"-eli siis kun vanha koira lopetettiin, niin jäin kaipaamaan koiraa itselleni ja ei mennyt kuin alle puoli vuotta kun taloon muutti Väinö. Pääkriteeri oli et uros ja pärjää myös pihalla. Ei toi ehkä kaikista miellyttävin ensimmäinen oma koira oo, mutta on se paljon opettanut Veetin aikoihin kaipasin toista koiraa, enemmän harrastuskoiraa ja koska ei ollut varaa puhtaaseen niin päädyin aussiemix petuja katsomaan. Toisin sanoen mitään pentua ei edes pitänyt tulla, käytiin vain katsomassa yksiä "alennuspentuja", jotka ei ollut menneet kaupaksi. Kyseinen pentu josta olin kiinnostunut olikin jo puhelimen kautta varattu. Jäljellä oli Veeti (joka vältti katsekontaktia) ja yksi adhd pentu joka muistutti ajokoiraa. Olin siinä kohtaa 100% varma etten halua sitä ajokoiran näköistä, jäljelle jäi Veeti. Ja no jostain kumman syystä se lopulta lähti mukaan, ja onneksi niin <3
|
|
minniw
Tennispallon heittelijä
Posts: 79
|
Post by minniw on Jul 11, 2016 16:40:30 GMT 2
Mä olin muistaakseni 12-13-vuotias, kun äiti vihdoin suostui hommaamaan meille koiran. Olisin tietty halunnut pennun ja mielellään cairnterrierin, mutta perhetutuilla oli 6-vuotias kääpiösnautseri narttu Ama, josta niiden oli pakko luopua lapsen vaikean allergian takia. Ama ei ollu ihan rotunsa hohdokkain edustaja, se oli ylipainoinen, pehmeäturkkinen ja vähän myrtsi kaveri. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä parempi, etten 12-vuotiaana saanut mitään koiranpentua, vaan valmiiksi peruskoulutetun laiskiaisen, jonka kanssa opetella koiran omistamista. Aman vielä eläessä himoitsin kyllä toisinaan toisesta käppänästä ja surffailin netissä kasvattajien sivuilla ja käppänäfoorumilla. Taisin olla 18, kun Ama jouduttiin lopettamaan sydänvian vuoksi. Edelleen voisin harkita ottavani toisen käppänän, jos etsisin pientä koiraa, vaikkakin pari muuta rotua onkin niiden edelle kiilannut.
Australianpaimenkoira ei myöskään ole mun oma rotuvalinta. Mun täti kasvattaa näitä ja muistan moneen kertaan sanoneeni, etten ikinä ottaisi aussia. Muutama kuukausi Aman kuoleman jälkeen äiti täräytti mulle autossa, että mun täti etsii lähipiiristään kotia 6-vuotiaalle aussie urokselle. Ja tottakai mä halusin koiran, kun sitä kerran tarjottimella tarjottiin. Olin nähnyt Ruun kerran aikaisemminkin ja muistin siitä vain sen, että se oli punainen ja aussiksi mun mielestä ihan ok:n näköinen. Ruu tuli pariksi päiväksi testiin ja sille tielle jäi. Ruu siirtyi mun omistukseen pari vuotta meille muuton jälkeen ja enpä tuosta enää luopuisi. Paras koira kertakaikkiaan ja supersopeutuvainen, olen sen neljäs omistaja. Australianpaimenkoira rotuna ei kuitenkaan ole "se mun juttu", koen rodun vähän tylsäksi ja ulkonäöllisesti monet yksilöt eivät viehätä. Meinasin jossain vaiheessa haksahtaa ottamaan Ruun pennun, mutta onneksi asuin vielä kotona, eikä äiti antanut ottaa. Seuraava nelijalkainen tulee olemaan vähän tarkempaan harkittu ja mieluusti pentu.
|
|
|
Post by melsu on Jul 11, 2016 17:00:52 GMT 2
^ Jollain tapaa ihailtavaa kuulla näistä ns. kodinvaihtaja-koirista, joiden kanssa on kaikki mennyt onnellisesti. Omassa tiedossa koiranomistajia, joilla ei niin ruusuisesti ole asiat menneet ja se on tosi kurjaa. En itse pystyisi ottamaan koiraa, joka ei ole minulle tullut luovutusikäisenä.
Mulle tuli näin ekaksi omaksi aikuisiän koiraksi kääpiösnautseri, koska rotu oli pitkään koirattomienkin vuosien aikana säilynyt ja ihastuttanut mielessä. Koin elämäntilanteeseeni (kerrostalokaksio, ei omaa autoa) kätevimmäksi pienikokoisen koiran. Ajattelin myös, että en ole valmis vielä sellaiseen truu harrastusrotuun - etten olisi vielä tarpeeksi pätevä tai jotain sinne päin.
Kasvattajaanhan otin yhteyttä ensin urospennun vuoksi, mutta nopeasti puhelun aikana päädyimme keskustelemaan varmasti vapaana olevasta ainoasta narttupennusta. Passasi hyvin sekin, narttukoiria ollut aina kotikotona. Lähdettiin katsomaan pentua ja sillä samalla reissulla Halla muutti uuteen kotiinsa meidän luo.
En voi sanoa tehneeni juurikaan selvitystyötä kasvattajan tai pentueen kohdalla, mutta paikanpäällä käyty keskustelu ja kysely vastasi minulle mielestäni kaikkeen riittävästi. Tietenkin itse pentujen näkeminen ja seuraaminen näyttivät myös toivotunlaiselta. Kaikki tuntui oikealta.
Koirana ja kääpiösnautserina Halla on ollut juuri sitä mitä odotinkin. Se on todella monipuolinen, ja pystymme oikeastaan tekemään yhdessä vähän kaikkea. Arvostan sitä, että se on niin ulkomuodoltaan kuin luonneominaisuuksiltaan pätevä. Ainoa jossa emme pääse pidemmälle etenemään on pk-puoli, mutta en ole antanut sen häiritä, varsinkin kun on tiedossa että toinen koira tulee vuoden sisään. Sen myötä koenkin sitten, että kaikki mitä toivon löytyy vihdoin oman katon alta.
Kaikenkaikkiaan olen tosi tyytyväinen Hallaan. Mutkaton, kiva, sopivan täpäkkä pieni koira.
|
|